Kuukauden kirjat, huhtikuu 2012

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Rouva Bovary oli huhtikuun klassikkokirjani, teos jota en varmaan olisi lukenut ilman loputonta sivistysprojektiani  ( ja sitä sadan kirjan listaa). En ollut siitä mitenkään äärimmäisen innoissani, mikä ei ole mitenkään hedelmällinen lähtökohta lukukokemukselle. No, luettua kuitenkin tuli ja kokemusta voisi luonnehtia ilmauksella ”ei niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin”.

Monet ei-niin-miellyttävistä piirteistä voi pistää kirjoitusajankohdan piikkiin. Mielestäni tarinan olisi saanut kerrottua paljon tiiviimminkin. Kirjan kerronta on poukkoilevaa ja keskittyy milloin mihinkin tarinan kannalta aika epäolennaisiin juttuihin hyvinkin pitkällisesti. Lisäksi teoksen naiskuva nyt on mitä on – nainen on heikko, ei kovin älykäs, ei missään tapauksessa miellyttävä.

Mutta olisi siinä jotain aitouttakin. Kyllä Flaubert jotain aika syvällistä tuntuu ihmisestä tajunneen, ja huomasin monessa kohdassa pohtivani, että juuri noinhan sitä toimii, noinhan sitä valehtelee itselleen, siirtää ikävät asiat sivuun.  Kun jaksoi lukea sivukaupalla epäolennaiselta tuntuvia kuvauksia, löytyi niitä aitoja ja koskettaviakin kohtia. Emma Bovarya kohtaan oli vaikea tuntea myötätuntoa, mutta paikoitellen häntä oli helppo ymmärtää.

Ernest Hemingway: Kirjava satama

Kirjava satama puolestaan oli lukupiirimme huhtikuun kirja. Yhteinen tuomiomme kuului jotakuinkin niin, että kirja oli kyllä helppoa luettavaa ja ihan jännittäväkin. Myös ilmaisun tiiviys ja sujuvuus sai kiitosta. Eniten meitä – parikymppisiä naisia – ärsytti naiskuva ja yleinen turha machoilun ihannointi. Se ei meihin iskenyt.

Yhden painoksen takakannessa määriteltiin, että Kirjava satama kertoo yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja yksilöiden välisestä epätasa-arvosta, siitä miten toisilla on kaikkea, toisilla ei mitään. Jonkinlaisen epätasa-arvon kuvauksen mekin löysimme, mutta emme osanneet tulkita sitä miksikään suureksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi tai syvälliseksi viisaudeksi. Tarinan päähenkilö, epäonninen kalastaja/salakuljettaja Harry joutuu romaanin alussa ongelmiin ja lopputeos keskittyy pääosin seuraamaan, miten hän yrittää pelastaa taloutensa ja elämänsä. Floridan ja Kuuban satamiin ja merelle sijoittuva romaani kuvaa satamien monenlaista väkeä, kapakoita, erilaisten ihmisten kohtaloita ja heidän ajatuksiaan palan sieltä, toisen täältä, keskittyen välähdyksenomaisesti eri tilanteisiin.

Mitään äärimmäisen upeaa emme tästä teoksesta löytäneet. Hahmoihin oli vaikea samaistua ja paikoitellen kuvattujen hahmojen ja yksityiskohtien merkitys tarinassa jäi ärsyttävän epämääräiseksi.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Miksi, oi miksi päädyin lukemaan Saisiota vasta nyt? Miksi kukaan ei koskaan sanonut, että tämä kirja on ihan pakko lukea, että se on aivan mahtava, että se pitää lisätä kaikille mahdollisille koulujen lukulistoille hienoimpien suomalaisten teosten joukkoon? Miksi mikään kehuvakaan artikkeli tai arvostelu ei sanonut, että tämä nyt vaan täytyy lukea?

Niin, Saision romaani on taitavasti kirjoitettu, hienosti rakennuttu, sen kieli on kiinnostavaa. Sen tunnelma säilyi mielessäni pitkään ja nautin suunnattomasti tiiviistä ilmaisusta. Ja kuitenkin ehkä parasta silti oli tarina, sen koskettavuus. Tai sitten se, miten Saisio kuvasi todellisten ihmisten todellista elämää tilanteessa, jossa omana itsenään eläminen on rikos.

Punainen erokirja on kirja erosta, mutta se on myös paljon muuta: se on kirja omaksi itseksi kasvamisesta, uskaltamisesta, äitiydestä ja se on kirja homoudesta Suomessa, joka ei sitä hyväksy. Saisio kuvaa vähäeleisesti miltä tuntuu, kun oma äiti ei hyväksy, kun omia tunteita on peiteltävä julkisesti ei vain paheksunnan vaan myös lain takia, kun opiskelutkin meinaavat tyssätä siihen, että sattuu seurustelemaan saman sukupuolen edustajan kanssa. Mikään näistä ei ole mitään uutta tietoa, mutta Saision kuvaus on rehellisyydessään jotenkin uskomattoman koskettava. Kirjan kerronta jättää tilaa ajatuksille ja tunteille, se ei selitä mitään pitkästi, mutta onnistuu kuitenkin kuvaamaan tunteet niin, että lukijan on helppo samaistua niihin.

Saision kirja on yksinkertaisesti hieno, ihan kaikin tavoin.

Alice Sebold: Oma taivas

Oman taivaan idea tuntui minusta aluksi aivan liian naivilta – kuollut tyttö seuraa perheensä ja läheistensä elämää jonkinlaisesta taivaasta – ja epäilin, etten mitenkään voisi pitää kirjasta, mutta loppujen lopuksi Seboldin teos oli oikein mukavaa luettavaa. 

Tämänkin teoksen nappasin BBC:n ”Nämä sata kirjaa tulisi jokaisen lukea”-listalta, enkä kyllä itse tätä romaania ihan sellaiselle laskisi, mutta ihan onnistunut romaani se kyllä on ja voin suositella sitä lähes jokaiselle. Onhan se tietysti lähtökohtaisesti vähän lapsellinen, mikä varmasti ärsyttää monia, mutta uskon, että moni myös viihtyy tällaisen helppolukuisen ja ihan mielenkiintoisen tarinan parissa. Ainakin itse huomasin lukevani teosta nopealla tahdilla, siinä määrin kiinnosti, miten tarinan perheen käy, selviääkö murhaaja koskaan, saadaanko hänet kiinni ja löytääkö päähenkilö sen oman taivaansa, jossa voi rauhassa levätä.