Jos kesän aikana iloiset yllätykset ja erinomaiset lukukokemukset olivat vähissä (lukuun ottamatta aivan mahtavaa Irwingin Twisted Riveriä), elokuussa tuli nautiskeltua. Luin kaksi aivan ihanaa, rönsyilevää tarinaa.
Hassua, kuinka usein sattuu niin, että lukee lyhyen ajan sisällä hyvin samankaltaisia kirjoja sen suuremmin asiaa suunnittelematta. Toisen elokuussa lukemani kirjan poimin äidin hyllystä, toisen hankin kirjastosta hetken mielijohteesta. Molemmat olivat kuitenkin kertomuksia perheestä, tarinoita jotka kattavat pitkän ajanjakson, polveilevat aiheesta toiseen ja kuvaavat useita hahmoja.
Levollisia lukukokemuksia, hyvin rentouttavaa. Voin suositella molempia.
Isabel Allende: Auroran muotokuva
Auroran muotokuva on jatkoa Allenden romaanille Rouva Fortunan tytär. Itse havaitsin tämän vasta kirjaa hetken luettuani, eikä aiemman teoksen lukeminen ole mitenkään välttämätöntä tämän teoksen lukemiselle. Veikkaan kuitenkin, että jos mieltyy tähän kirjaan, haluaa lukea myös Rouva Fortunan tyttären. Auroran muotokuva on kertomus Rouva Fortunan tyttären päähenkilön Elizan tyttärentyttärestä Aurorasta. Tarina alkaa San Franciscosta, Auroran vanhempien ja isovanhempien maailmasta ja monimutkaisista suhteista ja jatkuu takaisin Chileen, josta Eliza aikanaan lähti. Aurora on kuten isoäitinsä, epäsovinnainen ja säännöistä piittaamaton, voimakastahtoinen nuori nainen ja tarinassakin on paljon samaa.
Auroran muotokuva on ehtaa Allendea, hyvässä ja vähän pahassakin. Tarinasta taaskaan puutu käänteitä, hajujen, makujen ja maisemien kuvaus on ylitsepursuavan rikasta ja hahmot ovat samaan aikaan eriskummallisia epäuskottavuuteen saakka ja kuitenkin tunteissaan aidon tuntuisia. Magiikkaa ja seikkailuja, rakkautta, intohimoa, salaisuuksia, sotaa, köyhyyttä ja rikkautta, kaikkea tätä löytyy, aivan kuten Allenden kirjoihin kuuluukin.
Ne huonot puolet sitten: jotkin Allenden kielikuvat alkoivat ärsyttää, niin samankaltaisina ne toistuvat kaikissa kirjoissa. Erityisesti rakkauskohtaukset tuntuivat siltä, että onhan tätä tyyliä jo ihan tarpeeksi tullut luettua. Onneksi noita kohtia oli kohtalaisen vähän, ja alun jälkeen tarina alkoi vetää mukaansa niin, että pienet puutteet nieli kakistelematta.
Michael Cunningham: Samaa sukua
Kirjoitin Cunninghamista ylistävästi jo ennen kuin olin lopettanut kirjan, enkä ota sanojani takaisin. Samaa sukua oli kaunis, aivan upea tarina Stassosin perheestä. Tarina alkaa perheen isän, Constantinen lapsuudesta, ja seuraa hänen elämäänsä siirtolaisena USA:ssa, hänen perhettään, lapsiaan ja näiden kohtaloita. Samaa sukua ei ole niinkään tarina siirtolaisista, eikä se oikeastaan ole edes tarina perheestä – ei ainakaan siinä mielessä, että perhe ja sen keskinäiset suhteet olisivat selkeästi tarinan keskiössä. Se ei ehkä olisikaan mahdollista, kun Stassosin perheenjäsenet eivät elä tiiviisti yhdessä, vaan jokainen omaa elämäänsä, omassa todellisuudessaan.
Nautin kovasti Cunninghamin kielestä, siitä miten hän kuljetti tarinaansa. Samaa sukua koostuu hetkistä, lyhyistä pilkahduksista, jotka näyttävät palasia Stassosin perheenjäsenten elämistä. Paljon jää sanomatta ja selventämättä, lukijan tulkittavaksi. Kirjassa on paljon synkkiä sävyjä, mutta silti siitä jää päällimmäiseksi mieleen myös jonkinlainen toiveikkuus.
Huikea tarina, hieno tapa kertoa, kaunista kieltä. Yksinkertaisesti erinomainen kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti