En edelleenkään ehdi erityisemmin lukemaan, mutta satuin silti taas tekemään löytöjä kirjastossa. Kotona odottaa vielä aika monta kirjasto- ja divarilöytöä, mutta näihin ehdin jopa tutustumaan huhtikuussa 2011:
Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia
Tykästyin Itkoseen nähtyäni Kohti-näytelmän KOM-teatterissa pari vuotta sitten, ja vielä enemmän tykästyin, kun luin syksyllä Anna minun rakastaa enemmän -romaanin. Olin taas ajatuksissani kirjastossa, enkä tälläkään kertaa tajunnut poimivani hyllystä novellikokoelman. En siis tosiaan yleensä lue novelleja, vaikken enää oikeastaan tiedä, miksi.
Itkosen novellit ovat romaaneista tuttua tyyliä, realistista ja helppolukuista. Sopivasti yhdistettynä kevyttä ja ajatuksi herättävää. Kertojat ovat keskenään mukavan erilaisia, ja kaikki aiheet jaksoivat kiinnostaa. En silti jaksanut aivan äärettömästi kiinnostua, enkä lukenut aivan kaikkia kirjan novelleja. Ehkä tässä on juuri se juttu, miksi harvemmin tartun novellikokoelmiin. Kun tarinat aina päättyvät nopeasti, ei tule sitä tarvetta jatkaa ja jatkaa kirjan lukemista, sitä että kiirehtii muissa hommissa että pääsee äkkiä taas lukemaan. Pieninä, rentouttavina paloina novellit toimivat, mutta eivät saaneet ahmimaan.
Miika Nousianen: Vadelmavenepakolainen
En muista, milloin olisin nauranut jonkun kirjan parissa yhtä paljon kuin Vadelmavenepakolaisen kanssa. Kirja oli täynnä lauseita kuten "Juha Valjakkala, Suomen lahja Ruotsille", ne suorastaan vaativat toistelua lähipiirille.Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaisesta miehestä, joka on mielestään kansallisuustransu, oikeasti ruotsalainen. Ja koska Ruotsi ei niin vain ota kansalaisekseen, on ryhdyttävä toimeen ja järjestettävä asia, vaikka lain rajoja venyttäen.
Tartuin Nousiaisen romaanin kuvitellen sen olevan jotain ainakin melko realistista, mutta toisin kävi, ja hyvä niin. Vadelmavenepakolainen on farssi, uskomaton yhdistelmä stereotypioita ja lukijan täysin yllättäviä juonenkäänteitä. Suosittelen, ehdottomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti