Jostain syystä päädyin helmikuussa lukemaan peräkkäin kaksi nuortenkirjaa. Isabel Allenden Petojen kaupunki -kirjan ostin antikvariaatista jo syksyllä, enkä edes lukenut takakannen esittelytekstiä (kuten jo aiemmin totesin, niissä on usein jotain ongelmia). Olin lukenut kirjasta ehkä kolmasosan, kun aloin pohtia, että on kyllä vähän lapsellinen, ja muistuttaa nuorisoromaania. No, takakansi paljasti, että Petojen kaupunki on osa Allenden nuorille tarkoittamaa kirjasarjaa. Nick Hornbyn Skeittariin taas törmäsin sattumalta kirjastossa, ja muistelin lukeneeni siitä edellisen Hornbyn romaanin liepeestä. Skeittarin kohdalla minulle oli jo etukäteen aavistus, että kyseessä on nuorille suunnattu kirja. Molempia kirjoja lukiessani pohdin, mikä niistä oikeastaan tekee erityisesti nuorille sopivaa luettavaa, ja tarkoittaako se samalla, etteivät ne ole aikuisille kiinnostavia. Nuortenkirjan määrittely on kai ikuisuuskysymys.
Allenden kirjan kohdalla eron muihin kirjailijan teoksiin huomasi melko selvästi ja olihan Petojen kaupunki välillä aika lapsellinen. No, Allenden fantasia on muutenkin omanlaistaan, ja tiedän ettei se miellytä kaikkia (esimerkiksi omista tuttavistani), mutta Petojen kaupungissa fantasia oli kyllä paikoitellen aika lapsellista. Sinänsä tarinat eristyksissä asuvista intiaaneista ja heidän tavoistaan muistuttivat paikoitellen paljon esimerkiksi viime vuoden Nobelistin Vargas Llosan Puhujamiestä, mutta Allenden sävy on kovin opettajamainen. Huomaa, ettei kirjaa ole kirjoitettu aikuisille lukijoille. Skeittarin kohdalla tilanne on toisenlainen. Kyllä, Skeittarinkin pääosassa on nuori, ja kirjassa on myös elementtejä, joita pitää kai nimittää jossain määrin fantastisiksi, nimittäin tulevaa ennakoivia unijaksoja. Silti nuortenkirjamääritelmä tuntuu väärältä. Hornbyn tyyli on aivan sama kuin hänen muissa romaaneissaan, eikä Skeittarikaan kaunistele asioita tai lässytä. Skeittari on yksinkertaisesti romaani, jonka pääosassa on nuori.
Isabel Allende: Petojen kaupunki
Kun Alexin vakavasti sairaan äidin on lähdettävä sairaalaan toiselle puolen maata, joutuu Alex erikoisen isoäitinsä hoiviin ja tämän mukana Amazonin viidakkoon etsimään paikallisia pelottelevaa salaperäistä Petoa. Tutkimusryhmän matka ei kuitenkaan suju ongelmitta ja Alex päätyy tutustumaan alueen asukkaisiin läheisemmin kuin arvasikaan.
Allenden romaani on viidakon kuvauksineen ihan kiinnostavaa lukemista, eikä loppuratkaisukaan ole helposti arvattavissa, mutta paikoitellen tarina on melko lapsellinen. Vaikka tarina sinänsä on kiinnostava, alkaa liika kuvailu lopulta tylsistyttää ja Alexin kasvukertomuskin on turhan osoitteleva.
Nick Hornby: Skeittari
Sam elää tavallista teinin elämää, skeittaa, fanittaa Tony Hawkia ja miettii, mitä sitä aikuisena tekisi. Ensimmäinen vakava seurustelusuhde muuttaa kuitenkin Samin koko elämän, kun tyttöystävä tulee raskaaksi, ja Samin on sopeuduttava aivan uudenlaiseen arkeen. Jos heittää puhelimen menemään, voiko totuutta paeta? Voiko idolin julisteelle puhuminen auttaa kaikkiin ongelmiin?
Skeittari muistuttaa paikoitellen Siepparia ruispellossa, niin poukkoilevalla kerronnallaan kuin nuoruuden kuvauksellaankin - ja Sieppari on siis yksi lempikirjoistani. Kirja on mainio, ja sopii hyvin aikuisellekin lukijalle. Päähenkilö on ajoittain ärsyttävän vastuuton ja suorastaan typerä, mutta kaikessa poukkoilussaan uskottava nuori. Hornby osaa luoda hahmoja, joista on helppo pitää ja joille on pakko toivoa parasta. Skeittari on lisäksi hauska ja saa hyvälle mielelle. Onneksi kuulin juuri tänään, että Hornbyltä on taas suomennettu uusi romaani, se täytyy siis seuraavaksi saada käsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti