Ekoa?

Ekologisesta, luomusta ja eettisestä ruoasta on lähiaikoina puhuttu joka puolella. Glorian ruoka & viini -lehdessä (1/2011) liputetaan lähiruoan ja suomalaisen pientuotannon, sekä muun muassa nykyaikaisen, energiaa säästävän ja ruoan hyvin säilyttävän teknologian puolesta. Heli Sutela kirjoitti Hesarissa (13.1.) broilerintuotannosta, ja samasta puhui myös YLEn juttu broilerihybrideistä. Uudessa Mustassa taas pohdittiin muun muassa hernerouhetta lihan korvaajana  ja Kemikaalicocktail-blogissa paljon keskustelua herätti kaupan guacamole, joka sisältää avokadon sijaan kovasti lisäaineita - ja ovatko ne nyt sitten vaarallisia, tarpeellisia vai mitä.

Mikä nyt sitten on hyvää ruokaa? Mitä voi hyvällä omalla tunnolla syödä? Riippuu kysyjältä. Työttömän ja opiskelijan kotitaloudessani lisää haasteita tuo rahapula. Ja koska olen vaihteeksi taas päivät töissä (tai siis palkatta harjoittelussa, heh), ei aikaakaan ole loputtomasti. Nopea, maukas, ekologinen ja eettinen ruoka? Ei ihan yksinkertainen juttu. Vielä kun koettaa huomioida ravintoarvot (enkä edes yritä tässä ottaa tolkkua keskustelusta parhaasta mahdollisesta ruokavaliosta), kauppareissu ei ole ihan yksinkertainen juttu.

Tänään meillä syödään fajitaksia, siis täytettyjä tortilloja. En ole vielä oppinut tekemään hyviä tortilla-lettuja, joten ne ostetaan valmiina. Lisäaineita, auts. Tomaatit, avokadot ja valkosipuli tulevat todennäköisesti ulkomailta. Kuljettaminen saastuttaa, enkä todellakaan tiedä mitään viljelmien työntekijöiden oloista tai käytetyistä myrkyistä, auts. Täytteeksi lättyihin tullee kanaa ja/tai kidneypapuja. Kanat ovat juurikin niitä tehotuotettuja yksilöitä säilöntäaineineen ja missäköhän ne pavutkin on kasvatettu, auts, auts. Salaatti voi olla suomalaista, mutta oma keskustelunsa on kasvihuoneiden lämmitys Suomen talvessa, auts. Salsan teen itse, se taitaa olla ihan hyväksyttävää kamaa. Sipuleistakaan ei taida niin kamalasti tarvita huolehtia. Mutta juomana on limua, eli lisäaineita, aromeita, sokeria, ei mitään hyvää. Auts, auts, auts.

On kuitenkin yksi ekologisesti, eettisesti ja ihan miten vaan katsottuna fiksu juttu, jossa voin sanoa olevani hyvä: en heitä juurikaan ruokaa roskiin. Myönnettäköön, että se johtuu suureksi osaksi pihiydestäni. Mutta silti, on ihan sama miten ruoka on tuotettu, pakattu ja miten paljon sen kuskaaminen kauppaan ja kaupasta kotiin on saastuttanut, jos ruoka päätyy roskiin. Ilmeisesti tämä ei ole niin jännittävä aihe, että siitä kovin usein jaksettaisiin kirjoitella lehdissä tai blogeissa. Harmi. Kun luomun ostaminen voi vaatia paksua lompakkoa, lisäaineiden syynäily pitkähköä tutkimustyötä ja lihasta luopuminen elämänmuutosta, vaatii ruoan haaskauksen lopettaminen lähinnä joko oman elämän suunnittelua tai ahkeraa kaupassa käyntiä. Lisäksi se vaatii sitä, että kaupassa tavaroita valitessa harkitsee hetken, tuleeko tuotetta syötyä. Ja, valitettavasti, ainakin pienessä kotitaloudessa se vaatii myös kärsivällisyyttä syödä joskus samaa ruokaa pari päivää ja samaa leipää puolen viikkoa. Toivottavasti säilytän sen kärsivällisyyden, vaikka tulot joskus kasvaisivatkin.