Kuukauden kirjat, joulukuu 2011

Hyvää uutta vuotta vaan ja vielä katsaus viime vuoden viimeisen kuukauden kirjoihin. Joulukuussa käsiini tuntui sattuvan vain helmiä ja pitkästä aikaa oli myös mahdollista viettää tuntikausia sohvannurkassa lueskellen. Nautin.

John Irving: Garpin maailma

Luettuani sekalaisen valikoiman Irvingin kirjoja tiesin, että tämä olisi välttämätön luettava, kirja joka aikoinaan nosti Irvingin suuren huomion kohteeksi. Garpin maailma olikin pitkälti sellainen kuin odotin, se ei pettänyt, mutta ei myöskään noussut Irving-suosikikseni (mikä toki onkin aika paljon vaadittu). Garpin maailma on ehtaa Irvingiä, kaikkine kliseineen, niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina alkaa Garpin äidistä, Jennystä, joka haluaa lapsen muttei miestä. 1940-luvun Uudessa Englannissa se tekee naisesta oudon, mutta Jenny ei muiden mielipiteistä välitä. Hän kasvattaa poikansa omaan tapaansa, ja T.S. Garpista kasvaa monenlaisten mutkien kautta kirjailija, ei kovin menestynyt mutta kirjailija kuitenkin. Mukaan mahtuu taas sisäoppilaitoksia, Wien, karhuja, painia, kuolemantapauksia ja outoja ihmissuhteita.

Kuten aina Irvingillä, päähenkilä Garp saa taas lukijan sympatiat, hänestä on pakko pitää ja hänen tragedioissaan myötäelää. Ja tragedioitahan tietysti riittää, kun on Irvingistä kyse. Samoin riittää eriskummallisia tilanteita, jota saavat vähintäänkin myhäilemään kaikessa absurdiudessaan.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Minun on pitänyt tutustua Doris Lessingin tuotantoon siitä asti, kun hän pari vuotta sitten sai Nobelin. Olen kuitenkin aina siirtänyt sitä myöhemmäksi ajatellen, että Lessingin kirjat ovat varmaankin vaikeita tai raskaita, eivät sellaisia mistä pitäisin. Olinpa taas turhaan ennakkoluuloinen.  Lessingin romaani ei ollut mitään kevyttä tai iloista luettavaa, mutta ei se mitään vaikeaselkoistakaan ollut.

Ruoho laulaa on Lessingin esikoisteos vuodelta 1950. Aikanaan Etelä-Afrikan valkoisen ja mustan väestön välistä konfliktia ja maan muutenkin monimutkaista tilannetta kuvannut romaani herätti kovasti keskustelua, ilmeisesti aikalaisten mielestä romaani oli liian suorasukainen. Nyt, kun rotuerottelun ja siirtomaavallan kamaluudet ovat hyvin tiedossa, ei sinänsä hätkäytä lukea aiheesta. Jotain pysäyttävää siinä kuitenkin on, ja kylmäävintä on, kun Lessing tuo pienin huomioin ja kommentoin esiin, kuinka luonnollisena ja oikeutettuna siirtomaaisännät sortotoimiaan pitivät.

Ruoho laulaa alkaa lyhyellä uutisella maatilan emännän Mary Turnerin murhasta, jonka tilalla työskennellyt palvelija on tunnustanut. Romaani kuvaa, miten tilanteeseen on päädytty, se kuvaa epätoivoon joutuvia ihmisiä, hämmentävien valtasuhteiden ja sulkeutuneisuuden jäytämiä ihmisiä. Se jättää paljon lukijan pääteltäväksi eikä osoita syyllisiä.

Rosa Liksom: Hytti numero 6

Sain Finlandia-palkitun teoksen joululahjaksi ja kulutin sen parissa joulupäivän. Ja mukavasti se päivä kuluikin. Aloin haaveilla junamatkasta Siperian halki – en kuulemma ole ainoa, jolle kyseinen kirja aiheuttaa sellaisen haaveen – ja suunnitella Liksomin muiden kirjojen lukemista.

Liksomin teoksessa ja lukukokemuksessa oli jotain samaa kuin Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa muutama vuosi sitten. Kuten Puhdistus, Liksominkin romaania oli nopea lukea, teksti kuljetti mukanaan, tahti oli tiivis, tarina piti otteessaan ja tuntui, että kirja oli pakko lukea miltei yhdeltä istumalta. 

Hytti numero 6 on siis kertomus nuoren suomalaisen tytön matkasta junalla halki Siperian. Tyttö saa hyttitoverikseen keski-ikäisen venäläismiehen, joka kiroilee, ryyppää, puhuu rumia ja toisaalta huolehtii tytöstä. Matka halki valtavan Neuvostoliiton vie päiväkausia, ja niiden aikana tytöllä on aikaa paitsi tarkastella suurta maata ja sen ihmeitä, myös muistella sitä, miten ja miksi on junaan päätynyt.

Liksom kuvaa elävästi junan äänet, kolinan, vilistävät maisemat, tuoksut ja maut – kuuman teen, vodkan, tulvivan vessan, suolakurkut, vaunun heilunnan, junaemännän komennot, veturin pillin vihellykset – tuntuu kuin todella tuntisi, kuulisi, näkisi, haistaisi ja maistaisi sen kaiken. Juuri nuo aistimukset jäivät minulle kirjasta mieleen, lukiessa tuntui että pitäisi saada syötäväksi blinejä tai vaikka seljankaa smetanalla. Niiden maailmasta oli vaikea irrottautua ja vaikka pidin tauon lukemisessa, olin mielessäni vielä junassa.

Hieno kirja, mukaansatempaava, kokonaisvaltainen lukukokemus. 

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Dorian Grayn muotokuva sai minut haluamaan taas kirjallisuustieteen luennoille. Paitsi että sen tarina oli kiinnostava ja kieli nautinnollista, oli hauskaa lukea vihdoin klassikkoteos, jonka tarinaan niin usein viitataan, ja lisäksi arvostin kovasti kaikenlaisia taiteen tulkintaan liittyviä pohdintoja, joita varsinkin kirjan alkuosa oli täynnä.

Seuraavaksi juonipaljastuksia, eli tätä kappaletta ei todellakaan kannata lukea, jos on jotenkin välttynyt kuulemasta Wilden romaanin ”juttua”, ideaa, ja haluaa että kirjassa on yllätyksellisyyttä. Dorian Grayn muotokuva kertoo nuoresta Dorian Graysta, jonka ystävä maalaa tästä erinomaisen muotokuvan ja toinen uusi tuttavuus täyttää pään ajatuksilla nuoruudesta, kauneudesta ja siitä mikä elämässä on tärkeää (hauskanpito ja kauneus, lähinnä). Dorian päätyykin toivomaan, että hänen kuvansa voisi vanhentua hänen puolestaan, ja hän itse pysyä nuorena ja kauniina. Toive toteutuu ja siitä tulee Dorianille siunaus ja lopulta, tietenkin, kirous.

Dorian Grayn muotokuva on kertomus  turhamaisuudesta, turhamaisista hauskanpitäjistä ja tyhjäntoimittajista. Sen hahmot täyttävät päivänsä turhuuksilla ja huveilla, kehittelevät omia filosofioitaan taiteesta ja elämästä ja elävät niiden mukaan. Se on kuvaus ajastaan, ja jo sellaisenaan arvokas. Tarinakin on yhä kiinnostava. Tätä klassikkoa voin siis lämpimästi suositella.