Lastenkirjoja: Uppo-Nalle

Ketään minut tuntevaa ei varmastikaan yllätä, että olin lapsi, joka mielummin istui rauhallisesti paikallaan kuunnellen satua, kuin juoksenteli ulkona leikkimässä. Kun iltasatu ei ollut tarpeeksi, yritin jopa lanseerata perheeseemme ilmiötä nimeltä aamusatu. Ei mennyt läpi, mutta kyllä meillä muulloinkin luettiin kuin iltaisin.

Lastenkirjat eivät jättäneet minua opinnoissakaan rauhaan – tai siis minä en jättänyt niitä. Tämä on siis kirjallisuuden osa-alue, jonka koen aika omakseni. 

Tässä kohtaa on tehtävä tunnustus: olen koukuttunut äitiysblogiin. Ei, EN ole raskaana, enkä edes suunnittele lapsia mitenkään välittömään lähitulevaisuuteen. Puolustaudun myös sillä, että mielestäni Project Mama on vähän muutakin kuin äitiysblogi. 

No, oli miten oli, ja naurakoon ken tahtoo, juurikin Project Maman Katjan lastenkirjapohdiskelu toi mieleeni, että voisin kai kirjoittaa myös lastenkirjasuosikeistani joskus. Koska niitä on niin paljon, en yritäkään tunkea kaikkia samaan blogaukseen. 

Aloitetaan siis tärkeimmästä, rakkaimmasta, siitä josta en luovu, jota tyrkytän aina ja kaikille ja joka tulee väistämättä kuulumaan omien lapsieni elämään sitten joskus kun niitä hankin. Siitä, jota minulle pitää lukea ääneen silloin kun elämä eniten ahdistaa tai pahemmanlaatuinen sairaus tekee olen aivan kamalaksi. Aloitetaan Uppo-Nallesta.

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle – koko sarja

Uppo-Nalle on kuulunut elämääni aina. Ensimmäinen kirjoista on ollut kotini kirjahyllyssä aina, se on hankittu isoveljelleni ja olen tainnut kuulla sitä jo siinä vaiheessa, kun en itse oikeastaan vielä paljonkaan tarinasta ymmärtänyt – suunnilleen vastasyntyneenä, siis. Minulle Uppo-Nallea on oikein lukemalla luettu ainakin neljävuotiaasta lähtien.

Uppo-Nalle eli Uppis on leikkinalle, tehty koneella Ranskassa ja täytetty sahajauhoilla. Kun sen omistaja, pieni poika, kiukustuu häviöstään korttipelissä ja viskaa Uppiksen yli laivan laidan, seilaa nalle kaksi vuotta merellä ja päätyy lopulta rannalle, jossa sitä odottaa ystävä, Reeta. Tästä alkaa varsinaisesti Uppiksen tarina.

Uppo-Nalle on erikoislaatuinen nalle, se nimittäin pukee ajatuksensa usein runomittaan. Samaa taipumusta on myös Reetan perheen lemmikillä, Laulavalla lintukoiralla. Runot ovat aivan mahtavaa kielellistä leikittelyä, osoitus Elina Karjalaisen taidoista ja huumorista. Ne myös jäävät pysyvästi mieleen, ja meidän suvussamme onkin tapana toistella muutamia erityisen osuvia. Yksi suosikeistani kertoo riitelemisestä (ja sitä on ehkä joskus lausuttu minulle jossain määrin opettavaisessa mielessä):

”Intän, intän ja jupitan

Väitän vastaan ja pukitan

Rähjään räyhään ja riitelen

Vietän aikaani inttäen”

Kirjasarja alkaa Reetan ja Uppiksen tapaamisesta ja myöhemmissä osissa ystävykset päätyvät monenlaisiin seikkailuihin, muun muassa matkoille Ranskaan, Kreikkaan ja Yhdysvaltoihin, Lappiin kullanhuuhtojiksi, orkesterin matkaan sekä peruskoulun ensimmäiselle luokalle. Tarinat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja niiden maailma on ihanan rikas. Kaikenlaista sitä Uppiksen avulla voikin oppia, esimerkiksi sen että Ranskassa poimitaan kalliita sieniä sikojen avulla, että New York tunnetaan myös nimellä Iso omena ja että kultaa huuhdotaan vaskoolilla. 

En tiedä mistä pidän Uppis-kirjoissa eniten: runoista ja muusta kielellä leikittelystä, huumorista, ihanasta lämmöstä ja turvallisuuden tunteesta, vai hahmoista, jotka tuntuvat edelleen kuin omilta sukulaisilta. Uppo-Nalle on jotenkin niin tärkeä osa lapsuuttani, että on vaikea edes ajatella mitä siitä pitäisi kertoa jollekin, joka ei koskaan ole kirjoihin tutustunut. Uppis on ihana.

”Reetan isoisä aloitti metsästyksen hyvin vanhana ja lopetti sen yhtä vanhana. Silloin kun isoisä päätti ryhtyä metsästämään, hän hankki itselleen takin, jossa oli neljäkymmentäkahdeksan taskua. Yhdessä taskussa oli yskänlääkettä vilustumisen varalta, toisessa pilli viheltämistä varten, kolmannessa vain avaamista varten ja neljännessä mansikkakaramelleja makean nälkään. Muut taskut olivat tyhjiä, sillä isoisä ajatteli panna niihin saaliin. (…)

Laulavan Lintukoiran isoisä sai naapurilta syntymäpäivälahjaksi. Hän otti lahjan vastaan, vaikka isoäiti suuttui ja sanoi, että koirat jättävät vain kuraa matoille ja karvoja parhaisiin tuoleihin. Tämän sanottuaan isoäiti ei moneen päivään sanonut mitään, tuhisi vain.

Isoisä lähti ensimmäiselle metsästysretkelleen turvallisin mielin, sillä naapuri oli sanonut, ettei isoisän tarvinnut huolehtia mistään. Laulava Lintukoira oli hyvää sukua, ja kaikki sen suvun jälkeläiset osasivat sekä seisoa että noutaa. Kun isoisä näki teeren istuvan puussa, hän istahti kaikessa rauhassa mättäälle imeskelemään mansikkakaramelleja ja sanoi koiralleen:

- Seiso! Nouda!

(Naapuri oli unohtanut sanoa isoisälle, että metsästäjän täytyi ampua olipa koira miten hyvää sukua tahansa, ja vaikka hän olisi tämän neuvon isoisälle antanutkin, ei siitä olisi ollut apua, sillä isoisähän oli unohtanut ostaa panoksia.)”

Uppo-Nalle (1977)