Lontoon ihmeitä

Aloitin uuden vuoden Lontoossa museoita kierrellen, shoppaillen ja busseilla ajellen. Viiden päivän reissu oli hauska mutta aivan liian lyhyt. Seuraavalla kerralla toivon kuitenkin pääseväni Lontooseen hieman lämpimämpänä vuodenaikana. Vaikka Brittein saaret ovatkin niitä harvoja matkakohteita, joissa sade ei tunnu pelkästään masentavalta (ainakin minulla päällimmäinen ajatus sateesta ja tuulesta oli lähinnä se, että tämä nyt vain kuuluu tänne), olisi kaupunkia jaksanut katsella huomattavasti paremmin, jos ei koko aikaa olisi tarvinnut palella.

Mutta hyvin siis viihdyimme. Erityismaininnan ansaitsevat ainakin kaikki museot joihin ehdimme: Tate Modern, jonka esittelemästä 1900-luvun taiteesta nautimme suunnattomasti, British Museum, jonka valtavista kokoelmista jaksoimme kahdella vierailulla katsastaa vain pienen osan, ja Science Museum, joka hurmasi paitsi nörtin, myös humanistin muun muassa lentämisen, merenkäynnin, tietotekniikan ja elektronisen musiikin historiaa valottavilla näyttelyillään. Ja kaikki tämä ilmaiseksi (kuten monet muutkin Lontoon upeista museoista, joihin emme valitettavasti ehtineet). Lontoon museoita voi todella suositella ihan kaikille kaupungissa vieraileville, vaikka perinteiset taidenäyttelyt eivät houkuttaisikaan. Ainakin Science Museum oli täynnä myös erittäin innostuneita lapsia ja myös Tate Modernissa lapset oli huomioitu hienosti. Ja kun museot ovat ilmaisia, niin eipä sitten harmita, jos ei jostain syystä jossain viihdykään.

Trafalgar Square ja National Gallery, jonne emme ehtineet - se siis jäi seuraavan matkan ohjelmaan.

Hotellimme sijaitsi Lontoon itäpuolella, Shoreditchissä, joka on kovaa vauhtia kehittyvä kaupunginosa. Shoreditch on ilmeisesti lontoolaisten taiteilijoiden ja hipstereiden suosiossa ja tällä hetkellä kovastikin muodissa. Tähän en osaa ottaa kantaa, kun emme kovin tarkasti kaupunginosaa ehtineet koluta ja moni liikekin oli vielä joululomalla. Meidän makuumme Shoreditch oli kuitenkin sopivan rähjäinen, löytyi graffitteja, kuppiloita ja gallerioita. Hotellilta oli noin vartin kävelymatka Brick Lanelle, East Endin kuuluisalle kadulle, jolta löytyy mm.  vintageputiikkeja, currypaikkoja ja panimo.

Kiersimme tietenkin myös Notting Hillin, katsastimme Abbey Roadin studion, shoppailimme Camden Townissa ja katsastimme ne pakolliset nähtävyydet, Tower Bridgen, parlamenttitalon ja Trafalgar Squaren. Ehkä kuitenkin kaikista hauskinta oli päästä vihdoin, 26-vuotiaana, kaksikerroksisen bussin yläkertaan ja etupenkkiin. Se oli juuri niin hauskaa, mitä lapsena satukirjojen perusteella kuvittelinkin.

Notting Hillissä olisi riittänyt tutkittavaa, mutta kylmä sää ei houkuttanut ainakaan ulkona shoppailuun.

Kuukauden kirjat, joulukuu 2011

Hyvää uutta vuotta vaan ja vielä katsaus viime vuoden viimeisen kuukauden kirjoihin. Joulukuussa käsiini tuntui sattuvan vain helmiä ja pitkästä aikaa oli myös mahdollista viettää tuntikausia sohvannurkassa lueskellen. Nautin.

John Irving: Garpin maailma

Luettuani sekalaisen valikoiman Irvingin kirjoja tiesin, että tämä olisi välttämätön luettava, kirja joka aikoinaan nosti Irvingin suuren huomion kohteeksi. Garpin maailma olikin pitkälti sellainen kuin odotin, se ei pettänyt, mutta ei myöskään noussut Irving-suosikikseni (mikä toki onkin aika paljon vaadittu). Garpin maailma on ehtaa Irvingiä, kaikkine kliseineen, niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina alkaa Garpin äidistä, Jennystä, joka haluaa lapsen muttei miestä. 1940-luvun Uudessa Englannissa se tekee naisesta oudon, mutta Jenny ei muiden mielipiteistä välitä. Hän kasvattaa poikansa omaan tapaansa, ja T.S. Garpista kasvaa monenlaisten mutkien kautta kirjailija, ei kovin menestynyt mutta kirjailija kuitenkin. Mukaan mahtuu taas sisäoppilaitoksia, Wien, karhuja, painia, kuolemantapauksia ja outoja ihmissuhteita.

Kuten aina Irvingillä, päähenkilä Garp saa taas lukijan sympatiat, hänestä on pakko pitää ja hänen tragedioissaan myötäelää. Ja tragedioitahan tietysti riittää, kun on Irvingistä kyse. Samoin riittää eriskummallisia tilanteita, jota saavat vähintäänkin myhäilemään kaikessa absurdiudessaan.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Minun on pitänyt tutustua Doris Lessingin tuotantoon siitä asti, kun hän pari vuotta sitten sai Nobelin. Olen kuitenkin aina siirtänyt sitä myöhemmäksi ajatellen, että Lessingin kirjat ovat varmaankin vaikeita tai raskaita, eivät sellaisia mistä pitäisin. Olinpa taas turhaan ennakkoluuloinen.  Lessingin romaani ei ollut mitään kevyttä tai iloista luettavaa, mutta ei se mitään vaikeaselkoistakaan ollut.

Ruoho laulaa on Lessingin esikoisteos vuodelta 1950. Aikanaan Etelä-Afrikan valkoisen ja mustan väestön välistä konfliktia ja maan muutenkin monimutkaista tilannetta kuvannut romaani herätti kovasti keskustelua, ilmeisesti aikalaisten mielestä romaani oli liian suorasukainen. Nyt, kun rotuerottelun ja siirtomaavallan kamaluudet ovat hyvin tiedossa, ei sinänsä hätkäytä lukea aiheesta. Jotain pysäyttävää siinä kuitenkin on, ja kylmäävintä on, kun Lessing tuo pienin huomioin ja kommentoin esiin, kuinka luonnollisena ja oikeutettuna siirtomaaisännät sortotoimiaan pitivät.

Ruoho laulaa alkaa lyhyellä uutisella maatilan emännän Mary Turnerin murhasta, jonka tilalla työskennellyt palvelija on tunnustanut. Romaani kuvaa, miten tilanteeseen on päädytty, se kuvaa epätoivoon joutuvia ihmisiä, hämmentävien valtasuhteiden ja sulkeutuneisuuden jäytämiä ihmisiä. Se jättää paljon lukijan pääteltäväksi eikä osoita syyllisiä.

Rosa Liksom: Hytti numero 6

Sain Finlandia-palkitun teoksen joululahjaksi ja kulutin sen parissa joulupäivän. Ja mukavasti se päivä kuluikin. Aloin haaveilla junamatkasta Siperian halki – en kuulemma ole ainoa, jolle kyseinen kirja aiheuttaa sellaisen haaveen – ja suunnitella Liksomin muiden kirjojen lukemista.

Liksomin teoksessa ja lukukokemuksessa oli jotain samaa kuin Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa muutama vuosi sitten. Kuten Puhdistus, Liksominkin romaania oli nopea lukea, teksti kuljetti mukanaan, tahti oli tiivis, tarina piti otteessaan ja tuntui, että kirja oli pakko lukea miltei yhdeltä istumalta. 

Hytti numero 6 on siis kertomus nuoren suomalaisen tytön matkasta junalla halki Siperian. Tyttö saa hyttitoverikseen keski-ikäisen venäläismiehen, joka kiroilee, ryyppää, puhuu rumia ja toisaalta huolehtii tytöstä. Matka halki valtavan Neuvostoliiton vie päiväkausia, ja niiden aikana tytöllä on aikaa paitsi tarkastella suurta maata ja sen ihmeitä, myös muistella sitä, miten ja miksi on junaan päätynyt.

Liksom kuvaa elävästi junan äänet, kolinan, vilistävät maisemat, tuoksut ja maut – kuuman teen, vodkan, tulvivan vessan, suolakurkut, vaunun heilunnan, junaemännän komennot, veturin pillin vihellykset – tuntuu kuin todella tuntisi, kuulisi, näkisi, haistaisi ja maistaisi sen kaiken. Juuri nuo aistimukset jäivät minulle kirjasta mieleen, lukiessa tuntui että pitäisi saada syötäväksi blinejä tai vaikka seljankaa smetanalla. Niiden maailmasta oli vaikea irrottautua ja vaikka pidin tauon lukemisessa, olin mielessäni vielä junassa.

Hieno kirja, mukaansatempaava, kokonaisvaltainen lukukokemus. 

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Dorian Grayn muotokuva sai minut haluamaan taas kirjallisuustieteen luennoille. Paitsi että sen tarina oli kiinnostava ja kieli nautinnollista, oli hauskaa lukea vihdoin klassikkoteos, jonka tarinaan niin usein viitataan, ja lisäksi arvostin kovasti kaikenlaisia taiteen tulkintaan liittyviä pohdintoja, joita varsinkin kirjan alkuosa oli täynnä.

Seuraavaksi juonipaljastuksia, eli tätä kappaletta ei todellakaan kannata lukea, jos on jotenkin välttynyt kuulemasta Wilden romaanin ”juttua”, ideaa, ja haluaa että kirjassa on yllätyksellisyyttä. Dorian Grayn muotokuva kertoo nuoresta Dorian Graysta, jonka ystävä maalaa tästä erinomaisen muotokuvan ja toinen uusi tuttavuus täyttää pään ajatuksilla nuoruudesta, kauneudesta ja siitä mikä elämässä on tärkeää (hauskanpito ja kauneus, lähinnä). Dorian päätyykin toivomaan, että hänen kuvansa voisi vanhentua hänen puolestaan, ja hän itse pysyä nuorena ja kauniina. Toive toteutuu ja siitä tulee Dorianille siunaus ja lopulta, tietenkin, kirous.

Dorian Grayn muotokuva on kertomus  turhamaisuudesta, turhamaisista hauskanpitäjistä ja tyhjäntoimittajista. Sen hahmot täyttävät päivänsä turhuuksilla ja huveilla, kehittelevät omia filosofioitaan taiteesta ja elämästä ja elävät niiden mukaan. Se on kuvaus ajastaan, ja jo sellaisenaan arvokas. Tarinakin on yhä kiinnostava. Tätä klassikkoa voin siis lämpimästi suositella.

Krokotiili Gena ja muita jouluherkkuja

No mutta mikäs se tässä on? No sehän on tietenkin Krokotiili Gena -piparkakku! En ole mikään suurista suurin piparkakkujen ystävä, mutta kyllä näitä nyt pari täytyy nauttia.

Pipareiden lisäksi aion tänään lappoa lautaselleni ainakin Pastanjauhajien aivan erinomaista punajuuripaistosta ja dijonnaise-papuja, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat nopeasti keitettyjä vihreitä papuja, joille sekoitetaan kastike dijon-sinapista ja majoneesista (suhteella puolet ja puolet, ja sekoitetaan vähän jäähtyneiden papujen sekaan, niin että niihin kaikkiin tarttuu kastiketta, mutta eivät ui siinä). Lisäksi suunnitelmissa on salaatti, johon rucolan ja jonkun muun vihreän salaatin lisäksi tulee tummia viinirypäleitä (koska viikunoita ei kaupasta löytynyt...), purjosipulia ja mozzarellaa ja kastikkeeksi jonkinlainen vinagrette, varmaankin kanelilla mautettuna. Huomenna olisi tarkoitus tehdä bataatista laatikkoa. Juuri äsken sain valmiiksi myös seuraavan herkun:




Portviinimarinoitu punasipuli

2 pientä punasipulia
tilkka öljyä
1 1/2 rkl sokeria

1/2 dl punaviinietikkaa
3/4-1 dl portviiniä
suolaa, mustapippuria


Leikkaa sipuli suikaleiksi. Laita sipuli öljyyn pannulle kuullottumaan ja ripottele joukkoon sokeri. Kuullota pari minuuttia, niin että sipuli alkaa hieman pehmetä. Lisää etikka, ja sekoita hetki niin että etikka haihtuu lähes kokonaan. Lisää sitten portviini ja ripaus suolaa ja pippuria. Kun portviini on haihtunut lähes kokonaan, maista sipulia ja lisää tarvittaessa suolaa, sokeria tai pippuria.
 ---

Loppujoulun aionkin käyttää lukemiseen ja korvatulehduksen paranteluun. Paketista paljastui jo vuoden Finlandia-kirja, eli Rosa Liksomin Hytti numero 6, ja vielä tuolla on pari pakettia avattavana. Luvassa lienee siis lähiaikoinakin enemmän kirja- kuin ruokapostauksia.

Kuukauden kirjat, marraskuu 2011

Tajuan vasta nyt, että tulipa marraskuussa luettua kaksi romaania, jotka molemmat kertovat nuorista naisista New Yorkissa. Molemmat teokset ovat kevyttä ja helppoa luettavaa, molemmissa kuvataan naisten vaatteita, koruja ja ulkoasua. Silti ne ovat kovin erilaisia ja jättivät minut aivan erilaisiin tunnelmiin – toinen ihastuneisiin, toinen tylsistyneen pettyneisiin.

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Ensimmäinen ja tärkein asia, jonka tästä kirjasta haluan sanoa: se on pieni helmi. Nopealukuinen, hyvälle mielelle saava, sopivan kepeä ja taitavasti kirjoitettu. Helmi.

Klassikkoihin tarttuessaan ja klassikkokirjailijoihin ensimmäistä kertaa tutustuessaan ei aina tiedä miten suhtautua: on aikamoinen paine löytää edes jotain hienoa, jotain kehuttavaa. Pitäisi tykätä, arvostaa, ymmärtää. Toisaalta aika usein on niin, että ainakin osa merkittävien teosten merkityksestä johtuu siitä, miten ne ovat aikanaan uudistaneet kirjallisuutta, ja se uudistuksellisuus voi nykyisin tuntua kovinkin tavanomaiselta. Merkittävätkin teokset ovat aikansa tuotteita, eikä aika ole niille aina kovin armollinen. Eikä mikään teos miellytä kaikkia – ja usein arvostetuimmat ovat juuri niitä, joita moni ei ymmärrä.

Aamiainen Tiffanylla ei kuitenkaan aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta. Se tuntui ensimmäiseltä sivulta lähtien pelkästään miellyttävältä ja kiinnostavalta. Aamiainen Tiffanylla sai minut hymyilemään.

Romaanin keskiössä on Holly Golightly, Manhattanin seurapiirien kaunotar. Tarinan kertojana on Hollyn naapurissa asuva kirjailija, johon – kuten moniin muihinkin – Holly tekee suuren vaikutuksen. Ihastuttava Holly tuntuu huonoista tavoistaan, epämääräisistä seuralaisistaan ja suoranaisesta röyhkeydestään huolimatta hurmaavan kaikki tapaamansa miehet. Juuri enempää romaani ei kerrokaan, sillä se on todellakin pieni helmi, tunnelmapala.

Tämän kirjan parissa olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta toisaalta, on taitoa osata lopettaa ajoissa, kertoa juuri sopivasti ja jättää loppu lukijan mielikuvitukselle. Ihana Holly jää yhtä lailla salaperäiseksi hahmoksi lukijalle kuin häntä ihaileville miehillekin.

Lauren Weisberger: Haluan Harry Winstonin

Pohdiskelin Weisbergerin romaania ja sen lajityyppia, chick litiä ja aiemmassa postauksessani, mutta siinä itse kirjan tarkastelu jäi vähän vähemmälle. Jääköön lajityypin ja viihde-kategorian pohdiskelu vähemmälle, ja keskitytään kirjaan ja lukukokemukseen. Mainittakoon heti alkuun: romaanin nimen Harry Winston viittaa korumerkkiin, ei mieheen. Tämä tieto helpotti ainakin minua kovasti.

Weisbergerin romaani kertoo kolmesta newyorkilaisesta ystävyksestä: Leighstä, Adrianasta ja Emmystä, jotka painiskelevat lähestyvän kolmekymmenvuotispäivän tuomien paineiden kanssa. Aviomies pitäisi jo löytää, lapsiakin pitäisi ehkä hankkia, uraa edistää. Paineet ja toiveet mielissään he sopivat kukin muuttavansa elämänsä vuodeksi, mitä se sitten kullekin tarkoittaakaan.

Haluan Harry Winstonin on hyvin amerikkalaista viihdettä, ja vahvasti sen arvojen mukainen. Juuri se tässä kirjassa eniten mättikin. Naisten tunteisiin on paikoitellen helppo samaistua. Ihan samoista asioista täällä Helsingissäkin puhutaan, että pitäisikö jo mennä naimisiin, milloin niitä lapsia hankitaan, mitä sitä oikeastaan haluaa työkseen tehdä ja jos elämä joskus tuntuu tylsältä, pitäisikö sitä muuttaa ja jos niin mihin suuntaan. Ulkonäköpohdinnoissakin on toki paljon tuttua, samoin naisten keskinäisissä keskusteluissa ja tavassa olla yhdessä.

Mutta silti, ärsyttävän jenkkiläistä. Liikaa tuotemerkkejä, liikaa ulkonäköpohdintaa (kyllä se nyt kuitenkin aika pitkälti tuli jo teini-iässä käytyä läpi), aivan liian ahtaat sukupuoliroolit ja aivan liian iso paino sille avioliitolle. Kun juonenkäänteetkin ovat vielä kovin ennalta arvattavia, niin pakosti siinä lukija turhautuu, vaikka tarina välillä ihan hyvin kulkeekin, ja asetelmakin voisi olla ihan kiinnostava. Ja mikä tässä jenkkiviihteessä on vikana: herkulliset, ratkaisevat hetket jotenkin aina joko hypätään yli, kuitataan parilla lauseella tai kuvataan niin uskomattoman huonosti, ettei niistä kyllä mitään kliimakseja pääse syntymään.

Weisbergerin romaanin lukee kyllä helposti. Kieli on helppolukuista – ei mitenkään erityisen kiinnostavaa – ja tarina etenee ihan mukavaa vauhtia. Tuttua, kovin tuttua. Jos on joskus katsonut amerikkalaisia viihdesarjoja (ja kuka ei ole?), osaa kyllä tämän tavan kertoa, ei se kirjassa ole yhtään erilaista. Tuttuus on tavallaan ihan ok, jos haluaa rentoutua ja niin sanotusti laittaa aivot narikkaan. Pienet kliseisyydetkin antaisi anteeksi, jos tarina lunastaisi lupauksensa ja lähtisi jossain välissä kunnolla kiinnostaville tai edes vähän yllätyksellisille raiteille – ja jos ei tulisi niitä antikliimakseja. Jos siihen onnelliseen loppuun edes voisi olla kunnolla tyytyväinen.  Mutta kun ei niin ei. Loppu jätti pelkästään turhautuneen, tylsistyneen ja siksi ärsyyntyneen olon. Ei hyvä, ei.

Kuin karkkia: pekaanipiirakka

Kun on kerrankin neljä päivää vapaata, niin mitäpä muuta sitä tekisikään, kuin leipoisi ja lukisi. 

Pääsin vihdoin kokeilemaan pekaanipähkinäpiirakkaa, ja siitähän tuli aivan erinomaista. Kyllä ne ameriikkalaiset osaa. Kuin karkkia, suorastaan.Ja mikä parasta, tämä on taas niitä reseptejä, joiden kanssa on aika vaikea kamalasti sössiä, kunhan vaan muistaa olla polttamatta tekelettään.

Piirakka sopisi hyvin vaikka joululeivonnaiseksi, sen takaavat siirappi ja pähkinät. Suosittelen kuitenkin tarjoamaan ainakin lämpimän piiraan kanssa vaikka vaniljajäätelöä tai –kastiketta, sen verran makeasta herkusta on kyse. Reseptiin voisi ehkä myös halutessaan lisätä suklaata tai vaikka sulattaa suklaata valmiin piirakan päälle. Mutta sitten taidettaisiin mennä täydellisesti karkin puolelle.

Reseptissä käsketään pilkkomaan pähkinät rouheeksi. En itse aivan noudattanut tätä ohjetta, ja (lähes) kokonaisista pähkinöistä kyllä syntyykin kaunis piirakka. Leikkaamisen kanssa voikin sitten olla hankalampaa, sillä paistettukaan pähkinä ei kovin helposti kakkulapion avulla halkea. Ainakin minä sain kyllä pohjastakin sen verran rapeaa, että veistä piti joka tapauksessa käyttää apuna. Pohjakin oli siis lähempänä keksiä kuin pehmeää piirakkapohjaa. Ei siis kannattane pelästyä, jos tuntuu ettei kakkulapio tähän piiraaseen tehoa.

Pekaanipiirakka

Pohja:

4 dl vehnäjauhoja

120 g voita

2 rkl sokeria

½ dl vettä

Täyte

70 g voita

1 dl sokeria

1,5 dl siirappia

2 kananmunaa vatkattuina

2 tl vaniljasokeria

120 g pekaanipähkinöitä

Nypi voi, jauhot ja sokeri yhteen. Lisää vesi ja sekoita tasaiseksi – jos tuntuu, että taikina jää kovin muruiseksi, lisää hieman vettä. Laita taikina jääkaappiin 15 minuutiksi.

Kauli taikina ohueksi levyksi ja siirrä se pyöreään piirakkavuokaan (halkaisija noin 24 cm).  Pistele pohjaan reikiä haarukalla. Nosta vielä 15 minuutiksi jääkaappiin.

Peitä taikina leivinpaperille ja levitä sille kuivia papuja tai herneitä painoksi. Paista 200-asteisessa uunissa 10 minuuttia. Poista pavut ja leivinpaperi ja paista vielä 5 minuuttia.

Sulata voi, sokerit ja siirappi varovasti kattilassa. Nosta liedeltä ja vatkaa nopeasti sekaan kananmunat. Murskaa pähkinät karkeaksi rouheeksi ja lisää täytteeseen. Kaada täyte piirakkapohjalle. Paista piirakkaa 180-asteisessa uunissa 35 minuuttia.