”Luuletko että Mixing Part on niitä paikkoja, joissa ihmiset vangitsevat omia tai muiden lapsia kellariinsa kahdeksikymmeneksineljäksi vuodeksi ja raiskaavat heitä kolmetuhatta kertaa?”
Näin kysyy lomakohteeseen (Garmisch-Partenkirchen) tyytymätön perheenisä Bror vaimoltaan Erlend Loen romaanissa Hiljaiset päivät Nigellan seurassa. Naurattaako? No, ei ehkä noin irrallisena kommenttina, mutta riitelevän pariskunnan jälleen yhtenä ei-kovin-rakentavasti tyytymättömyyttä ilmaisevana keskustelunavauksena se on mielestäni hykerryttävä.
Ihastuin Loen Supernaiiviin kymmenisen vuotta sitten, yhdellä silmäyksellä, ensimmäisten parin lauseen perusteella. Sittemmin minua on ihastuttanut muun muassa Loen romaani L, jonka kuvaukset autiosaarella majailevan nuorisojoukon kokeilemista eri yhteiskuntamuodoista ovat jaksaneet naurattaa moneen kertaan. Hiljaiset päivät Nigellan seurassa valikoitui lukupiirimme uusimmaksi pohdittavaksi kun kaipasimme vaihteeksi jotain hauskaa luettavaa.
Loen huumorissa on jotain samaa kuin Hornbyllä (josta kirjoitin viimeeksi). Se on samaan tapaan absurdia, keskustelut polveilevat aiheesta toiseen ja muuttuvat omituisiksi. Ihmiset jankkaavat omaa kantaansa eivätkä kuuntele toisiaan, mikä johtaa väärinkäsityksiin, jotka kasaantuessaan ovat niin käsittämättömiä, ettei kukaan muista mistä oikeastaan aloitettiin. Hahmot ovat itsepäisiä, itsekeskeisiä ja silti useinkin jollain tapaa hellyyttäviä. Mutta erityisesti tässä romaanissaan Loe on kyllä selvästi asiattomampi.
Ja juuri se tässä eniten naurattaakin. Että miten joku kehtaa kirjoittaa tuollaisia juttuja – kutsua Baijeria natsismin kehdoksi, pilkata häikäilemättä kaikkia ja kaikkea, todellakin hyvän maun rajoilla. Ihan sama onko se sopimatonta, naurattaa silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti