torstai 11. heinäkuuta 2013

Kielikurssilla Espanjassa




En ollut teininä kielikurssilla, mutta totesin, että koskaan ei ole liian myöhäistä ja päätin viettää Barcelonan matkastani viikon kielikurssilla opiskellen espanjaa. Kurssi toi yksinäisen reissaajan päiviin sisältöä ja kaivattua seuraa ja lisäksi se auttoi palauttamaan mieleen harmillisesti unohtunutta kielitaitoa.

Jo yksin Barcelonassa on lukuisia kielikursseja tarjoavia kielikouluja, ja myös muutamat suomalaiset firmat järjestävät kielikursseja teinien lisäksi aikuisille. Minä valitsin kurssin Olé Languages -kielikoulusta. En voi sanoa tehneeni äärimmäisen tarkkaa selvitystyötä eri kielikouluista, enkä yhden kerran kokemuksella voi myöskään verrata koulua muihin vastaaviin. Olé toimi kuitenkin ihan asiallisesti ja opettajat olivat mielestäni hyviä.

Pieni selvitystyö kannattaa, sillä kielikursseissa on isoja eroja. Osa tarjoaa vain pitkähköjä, esimerkiksi vähintään kolmen viikon kursseja, jotka saattavat tavalliselle kesälomailijalle olla hiukan liian pitkiä. Myös hinnoissa on isoja eroja: löytämäni hinnat viikon kursseille vaihtelivat alle satasesta 400 euroon – toki ne kertovat ainakin osittain myös eroista opetuksen määrässä. Osa kouluista tarjoaa majoitusta, mutta koulujen tarjoamat majoituksetkin vaihtelevat perheissä asumisesta normaalia edullisempiin hotellihuoneisiin. Yleensä majoitus ei kuitenkaan millään tapaa sisälly kurssin hintaan, joten ainakin pitempään Barcelonassa viipyvän kannattaa harkita esimerkiksi asunnon vuokraamista omin nokkineen, se on nimittäin usein selkeästi edullisempaa.

Kannattaa siis käyttää hiukan aikaa tutkien, millaisia eri kielikoulujen kurssit ovat, jotta päätyisi itselleen mahdollisimman sopivalle kurssille. Ainakin kannattaa miettiä, kuinka koulumaista haluaa opiskelun olevan, montako tuntia päivässä jaksaa opiskella, haluaako oppia ensisijaisesti puhumista vai kielioppia ja kuinka tärkeää on muihin kurssilaisiin tutustuminen. Opiskella voi nimittäin vaikka kahdeksan tuntia päivässä, ja yksityisopetuskin on mahdollista – ja sitä on tarjolla aika edullisestikin. Olén opetustapa auttoi mielestäni eniten puhumiseen, kieliopin suhteen kurssilla edettiin mielestäni aika hitaasti (mutta tässä kohtaa on huomautettava, että olen aiemmin opiskellut espanjaa yliopiston intensiivikurssilla, ja siihen verrattuna aika moni kurssi taitaa olla hitaasti etenevä).

Jos haluaa esimerkiksi kerrata oppimaansa jotenkin järjestelmällisesti, Olé ei välttämättä ole paras kielikoulu. Heidän kurssinsa nimittäin toimivat niin, että koulu järjestää 5-12 viikon pituisia kursseja ja opiskelija hyppää mukaan kurssille saapuessaan. Esimerkiksi minulle sattui viisiviikkoisen kurssin viimeinen viikko, jolloin opiskeltiin oikeastaan enää yksi kieliopillinen asia. Koska kyseessä oli viimeinen viikko, kertasin kaiken muiden aiempina neljänä viikkona opiskeleman viimeisen päivän tenttiä varten, mutta muuten tällainen systeemi ei kyllä olisi ollut minulle mitenkään ideaali.

Yhdessä viikossa ei tietenkään vielä opi valtavasti, mutta vanhojen taitojen mieleen palauttamisessa yhdenkin viikon kurssi kyllä auttaa. Tärkein hyöty lyhyellä kurssilla on tietenkin se, että tulee käyttäneeksi vierasta kieltä, eihän tavallisella turistimatkalla välttämättä muuten puhu paikallisten kanssa juuri lainkaan. Minä koin saaneeni jo viikossa valtavasti itseluottamusta espanjan käyttämiseen ja kielioppikin palasi mieleen jonkun verran. Siinä auttaa toki se, että kun kurssi loppuu, voi opittuja taitoja kokeilla vaikka ruokakaupassa iltapalaa hakiessa.

Millaista loman käyttäminen kielikurssilla sitten oli? No, tietenkään sitä ei voi suositella ihmiselle, joka ei yleisesti ottaen nauti kielten opiskelusta. Minulle se on hupia, joten käytin ihan mielelläni osan lomastani muistellen espanjan verbien taivutusta. Ja lomaahan se viikko joka tapauksessa oli. Aamupäivät haahuilin pitkin kaupunkia, lueskelin kielioppia rannalla ja kiertelin museoita, kurssikavereiden kanssa käytiin syömässä ja vähän juhlittiinkin, ja kaikki arjen ongelmat olivat kaukana. Ei siinä paljon opiskelustressiä huomannut.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kuukauden kirjat, kesäkuu 2013



Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Voi Eugenides minkä taas teit. Jälleen kesälomareissuani viihdytti yli 500 sivua Eugenideen mahtavuutta. Naimapuuhia oli juuri sopiva kirja kesälomalle ja matkalle, jolla oli aikaa paneutua kirjaan tuntikaupalla.

Naimapuuhia-romaanin englanninkielinen nimi The Marriage Plot viittaa 1800-luvun kirjallisuuden juonikuvioon, jossa päähenkilö nimen mukaisesti päätyy naimisiin. Naimapuuhien yksi päähenkilö, Madeleine, onkin innostunut 1800-luvun kirjallisuudesta. 1980-luvun USA:ssa tilanne on kuitenkin hiukan erilainen, ja kolmen collegesta valmistuvan nuoren aikuisen suhteista kehkeytyy aika erilainen vyyhti, kuin vaikkapa Jane Austenin romaaneissa, vaikka pariutumisen problematiikan parissa ollaankin. Eugenides kertoo näiden kolmen tarinan jokaisen päähenkilön näkökulmasta tarkastellen ja lukijan on oikeastaan pakko tsempata kaikkia ainakin vähän.

Tällaiset romaanit ovat yleisesti ottaen minun makuuni: ollaan riittävän lähellä nykyaikaa, hahmoihin on helppo samaistua ja keskiössä ovat tunteet ja ihmissuhteet. Kuulostaa lässyltä, mutta ei Eugenides mielestäni ole mitään tunteellista hömppää.  Mielestäni hän kuvaa nuorten päähenkilöidensä hapuilua  hyvinkin todentuntuisesti – tutusti, voisin sanoa. Tähän romaaniin erityistä fiilistä toi se, että pystyin helposti kuvittelemaan 1980-luvun opiskelijoiden maailman, romaanissa mainitut biisit alkoivat soida päässäni ja kirjatkin olivat suurelta osin tuttuja.

Eugenideen romaani kuvaa lyhyttä ajanjaksoa – päällisin puolin hiukan yli vuotta, takautumineenkin pääosin kolmen päähenkilön opiskeluaikaa – ja romaanilla on pituutta yli 500 sivua. Silti tuntuu, että tarina etenee vauhtia, eikä jää junnaamaan mihinkään kohtaan. Olisin lukenut tällaista tekstiä mielelläni vaikka pari sataa sivua enemmänkin.


F. Scott Fitzgerald: Kultahattu, the Great Gatsby

Kultahattu on sellainen kirja, johon kirjallisuudenopiskelija ja amerikkalaisen populaarikulttuurin tuotteiden suurkuluttaja pakostikin törmää jossain vaiheessa. Tai siis sellainen, josta pakosta kuulee, sillä eipä sitä nyt välttämättä tule lukeneeksi. Kirja on käsittääkseni jenkeissä hyvin monen koululaisen lukulistalla (käsittääkseni jenkeissä on koulussa ainakin periaatteessa pidemmät pakolliset lukulistat kuin Suomessa, eri asia tietenkin on se, tarvitseeko kaikkia kirjoja oikeasti lukea), mutta Suomessa sitä ei löydy edes kaikista kirjastoista. Uusi elokuva on nyt tietenkin tuonut romaanin taas kaikkien tietoon, ja sen myötä minäkin siihen nyt, vihdoin, tartuin.

Kultahatun päähenkilö, se mahtava Gatsby (niin, varmaankin kaikille kirjan juuri nyt ensimmäistä kertaa lukeville hän on pakosti Leonardo DiCaprio), on rikas nuorehko mies, joka nauttii luksuselämästä ja järjestää suuria juhlia kartanossaan Long Islandilla. Hänen ja vastapäisen kartanon pariskunnan elämän käänteistä kertoo naapurin vaatimattoman talon asukas Nick Carraway. Kertojahahmo kertoo, kuinka hän tutustui Gatsbyyn ja mitä tuona kesänä sitten tapahtui.

Jos on lukenut vaikkapa Truman Capotea, Kultahatun tyyli tuntuu kovasti tutulta. Se on helppolukuista tekstiä, pintatasoltaan tosi kepää ja helppoa ja kun romaani on vielä lyhyt, se on helppo lukea hetkessä ja todetta, että olihan tuo ihan kiva. Eri asia sitten on se, mitä tarinasta saa irti, vai saako mitään. Tämän kirjan kanssa kaipasin kovasti lukupiiriäni, jos joku muu vaikka olisi löytänyt kirjaan kiinnostavia näkökulmia.

Se, mikä Kultahatussa eittämättä on hienoa, ja mistä kyllä kovasti nautin, on juuri sen tyyli. Se on jotenkin unenomainen, jollain tapaa pysähtynyt ja kuitenkin nopeasti etenevä.

Mario Puzo: Kummisetä

(Kirjoitin Kummisedästä jo aiemmin täällä.)

Ei sille oikein mitään voi: kun alan ajatellakin Kummisedän tarinaa, päässäni alkaa soida surumielinen leffatunnari. Mario Puzon romaani onkin varmasti monen mielessä jäänyt elokuvan varjoon. Ainakin omassa tuttavapiirissäni moni on kyllä nähnyt leffat, mutta harvempi lukenut romaanin. Se on hiukan sääli, sillä romaani on kyllä erinomainen. Vuonna 1969 julkaistu ja 1971 suomennettu romaani on kyllä sekin ollut erityisesti aikanaan hyvin suosittu, mutta leffojen ilmestymisen jälkeen se on tainnut kuitenkin jäädä suosiossa kakkosessa.

Yhdessä romaanista ja elokuvasta on tullut sellainen ilmiö, että miltei jokainen tietänee kyseessä olevan tarina Corleonen mafia-perheestä. Jos ole nähnyt elokuvia, ei kirjankaan juonesta kannata paljon enempää paljastaa. Leffat nähneille kerrottakoon, että romaanin kertoo pääosin samat tapahtumat kuin ensimmäinen elokuva. Ja vaikka en haluakaan liikaa avata juonta, ei leffojen näkeminen mielestäni tarkoita, ettei kirjasta voisi enää nauttia. Ei tämän kirjan ainoa juttu ole se, kuinka kaikki lopulta päättyy. Itsekin jännitin alusta loppuun, vaikka tiesin kyllä, mikä lopputulos on.

Suosittelen Kummisetää hyvillä mielin niillekin, joita jännitys ei yleensä liiemmin kiehdo. Kummisetä on nimittäin paljon muutakin. Se on kuvaus erikoisten ja hyvin tarkkojen sääntöjen maailmasta, samalla äkkipikaisuudesta ja äärimmäisestä harkinnasta, se kuvaa toisaalta äärimmäistä uskollisuutta, vaikka kertookin maailmasta jossa kenet tahansa voi murhata tarpeen tullen. Se on kylmäverinen, mutta samalla jotenkin hämmentävän kiehtova. Ja se on hyvää viihdettä, aivan ehdottomasti.

Kjell Westö: Isän nimeen

Tarttuessani tähän romaaniin ajattelin, että Westö ei kyllä varmasti petä. No, ei pettänytkään, Isän nimeen oli kyllä miellyttävää luettavaa. En silti suosittelisi sitä aivan yhtä varauksettomalla innolla kuin Missä kuljimme kerran - tai Älä käy yöhön yksin -romaaneja.  Isän nimeen muistuttaa mielestäni enemmän Leijat Helsingin yllä -romaania. Pidin niistäkin molemmista, mutta en aivan yhtä kovasti, kuin noista kahdesta muusta.

Isän nimeen on tarina kolmesta sukupolvesta Skraken suvun miehiä. He ovat miehiä, joiden on vaikea antaa periksi, vaikea luopua ja ehkä aika vaikea sitoutuakin. Kertojana on miehistä nuorin, Viktor Skrake, joka syntyi Helsingin itärajalle, vanhaan kartanoon, jonka loiston päivät olivat silloin jo kaukana. Viktor kertoo kolmen miessukupolven tarinan aina 1800-luvun Pohjanmaalta nykypäivään westömäiseen tyyliin, eli pitkästi, polveillen, asiasta toiseen liukuen niin, että lukijan on paras pysyä tarkkana, jos aikoo muistaa kuka kukin romaanissa oikein on.

Westön kerronta on aina eleetöntä, siinä ei ole mitään kikkailua, mutta silti hän kertoo kaiken tarvittavan ja antaa lukijalle tarkan kuvan tilanteista. Hän jättää paljon sanomatta, mutta on silti pitkäsanainen – arvaan, ettei se pitkäsanaisuus miellytä kaikkia. Ja kuten Westölle tyypillistä, jälleen kerran alku on hankala, mutta tälläkään kertaa siitä ei kannata välittää, tarina pääsee kyllä taas vauhtiin.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Törmäyksiä Barcelonassa



Yksi asia, josta todella pidän Barcelonassa, on se, miten uusi ja vanha kohtaavat kaupungissa. Barcelonan keskusta on täynnä vanhoja, ränsistyneitä taloja ja kapeita kujia. Kaikki on juuri niin ihanasti rempallaan kuin vain voi - ja myönnettäköön, että on siellä seassa ihan vaan yksinkertaisesti likaa, haisevia roskiksia, taloja joiden rapistuminen ei ole vain kaunista vaan oikeasti ongelmallista. Ja kaiken tuon keskellä on kuitenkin kaikenlaisia moderneja juttuja (moderni on toki tässä kohtaa suhteellinen käsite, riippuen vertailukohdasta se voi olla 2000-lukua tai 1900-luvun alkupuolta, tai oikeastaan mitä vain siltä väliltä).

Yksi tällainen juttu on modernin taiteen museo Ravalin kaupunginosassa. Valkoisena hohtava selkeälinjainen rakennus luo miellyttävän vastakohdan ympäröiville taloille, joista aina roikkuu lippuja, pyykkejä ja kaikenlaisia kylttejä. Kapeiden kujien kaupunginosassa iso valkoinen rakennus ja aukio sen edessä tuntuvat vaikuttavammilta kuin monessa muussa paikassa. Vertailukohtana on helppo käyttää vaikkapa kotoista Kiasmaamme, joka nyt ei ainakaan enää tunnu erityisesti pistävän silmään. No, skeittarit ovat löytäneet myös Barcelonan modernin taiteen museon edustalle, joten paljonhan noissa on samaakin, ympäristö vain nostaa rakennukset eri tavoin esille.




Modernin taiteen museo, eli MACBA (Museu d'Art Contemporani de Barcelona), on siis näkemisen arvoinen, vaikkei sisälle ennättäisikään. Barcelonassa on niin monta kiinnostavaa museota, että ainakin 1900-luvun taiteesta pitäville kaupungissa tulee suorastaan runsaudenpula, ainakin jos nyt ei ihan koko lomaansa halua museoissa viettää. Kannattaa kuitenkin selvittää, mitä MACBAssa on esillä. Itse satuin vierailemaan museossa hiukan huonona päivänä, koska yksi näyttely oli juuri loppumassa, mutta museossa riitti kyllä silti kiinnostavaa nähtävää. Ei yhtä nimekästä kuin vaikkapa Dali tai Picasso, joilla molemmilla on omat museona Barcelonassa, mutta kiinnostavaa kuitenkin.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Tapas, tapas, tapas – eli herkuttelua Barcelonassa





Tulin toissapäivänä Barcelonaan vajaaksi kahdeksi viikoksi, lomailemaan ja opiskelemaan vähän espanjaa. Ja tietenkin syömään.

Olen ensimmäistä kertaa yksin reissussa, joten ensimmäinen päivä meni hiukan hämmentyneissä tunnelmissa. Alkuillasta törmäsin pieneen elokuvateatteriin, ja päätin mennä katsomaan brittiläisen Kvartetti-elokuvan. Lippuostoksilla yllätyin iloisesti: leffalippuun sisältyi myös olut naapuriravintolassa.

Ja mikä ravintola! Heti kun istuin Bagaudan tiskin ääreen tiesin, etten selviä pelkällä oluella. Maltoin mieleni ja valitsin suosikkini, ylimmässä kuvassa näkyvän leivän sherry-sinappikastikkeella, kylmäsavulohella ja seesaminsiemenillä. Aivan käsittämättömän hyvää. Muita tapaksia on vielä loman aikana ehdottomasti ehdittävä maistelemaan. Hinnasta sanottakoon sen verran, että leipäni maksoi 2,5 euroa. Ei siis mitään superpihistelyä, mutta ei kallistakaan.

Elokuvateatteri puolestaan oli juuri sellainen, josta vanhojen pikkuteattereiden ystävät taatusti innostuvat. Ainakin tällä hetkellä siellä saa katsella leffoja yhden lipun hinnalla vaikka koko päivän, ja toisin kuin monet teatterit Barcelonassa, se näytää elokuvien alkuperaisversioita - ei siis dupattuja. Ei siis mikään huono tapaa viettää aikaa lomalla.

Sekä Cinema Malda että ravintola Bagauda sijaitsevat vanhan kaupungin eli Barri Goticin Carrer del Pillä.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Raparperikeikaus, edelleen ihanaa


Vaikka uusien juttujen kokeileminen on hauskaa, ei sitä aina jaksa. Eikä se kannata, jos on jo superherkku tiedossa. Ja siksipä kiireisen illan paras raparperiherkku on edelleen keikausleivos. Kun se on vaan niin hyvää ja helppoa. Sillä on siis taas herkuteltu, ja voin edelleen suositella. 

Harva herkku syntyy oikeasti 20 minuutissa, mutta tämä syntyy. Ja puolessa tunnissa se on kyllä jo helposti syötykin, ainakin meidän malttamattomien taloudessa.
 
Raparperikeikausleivokset (4 leivosta)

Voitaikinaa (2 levyä)
Raparperia (n. 2 dl pilkottuna)
(2 rkl) voita
(½ dl) sokeria
(½ dl) vettä

Pilko raparperi parin sentin mittaisiksi paloiksi. Sulata voi kattilassa. Lisää kattilaan sokeri ja vesi ja kuumenna. Anna kiehua pari minuuttia, lisää raparperi ja keitä vielä pari minuuttia.
Jaa raparperiseos pienten vuokien pohjalle. Leikkaa voitaikinasta vuokien kokoiset palat ja aseta raparperiseoksen päälle. Pistele taikinaan pari reikää. Paista leivoksia 10-12 minuuttia 225 asteessa. Kumoa leivokset hieman jäähtyneinä lautasille ja tarjoa vaniljajäätelön kanssa.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Rikos yllätti kirjallisuustieteilijän



No niinhän siinä sitten taas kävi, että juuri kun olin oikein ennakkoluuloinen, yllätyin myönteisesti. 10 kirjaa rikoksesta –sarjan eilinen jakso Mario Puzon Kummisedästä oli erinomainen. Ja se itse kirjakin tuli luettua viikossa, koska sekin oli suorastaan erinomaista viihdettä.

En tosiaan yleensä lue dekkareita. Ja ei, ennen kuin nyt joku ehtii sanomaan jotain kirjallisuusmakuni hienostuneisuudesta, kyse ei ole siitä että pitäisin niitä liian viihteellisenä. Ja kyllä, tiedän, että dekkareita on hyvin erilaisia, olen lukenut hyvin erilaisia dekkareita, enkä vain ole oikein koskaan innostunut niistä. Ja laajennetaanpa vielä hiukan: en yleensä pidä mistään, mikä on liian jännittävää tai pelottavaa. En tykkää kauhuleffoista, enkä thrillereistä. En tykkää murhista, poliisit eivät innosta, ei vaan nappaa. Jännittävintä, mitä luen, ovat Harry Potterit (niin, en muuten lue paljon fantasiaakaan).

Mutta se Kummisetä, siitä kyllä pidin. Eivät häirinneet murhat eikä veri. Osansa voi olla sillä, että olen katsonut Sopranos-sarjan ja nähnyt Kummisetä-elokuvankin, joten mafia-kuvasto oli kyllä minulle jo tuttua. Suhtauduin siis lähtökohtaisesti myönteisesti Kummisetään.

Mafia-jutuissa on jotain samaa kuin vaikkapa merirosvoissa. Eihän se nyt oikeastaan sen kummempaa ole kuin muukaan rikollisuus, mutta kulissit ovat kiehtovat – merirosvoilla ne laivat ja, ainakin elokuvissa värikkäät, sopivasti resuiset vaatteet, mafiosoilla sitten italialainen tyylikkyys ja tietenkin ruoka. Kuten Silvia Modig ja Anna Kortelainen 10 kirjaa rikoksesta –sarjan jaksossa toteavat, mafian maailma on oikeasti aivan kamala, äijät ovat itsekkäitä paskiaisia, ja naisen asema surkea. Mutta sehän siinä kummaa onkin. Ei minun tarvitse pitää mafiatarinoiden päähenkilöistä, he vain ovat kiinnostavia. 

Jakson voi katsoa täältä: http://areena.yle.fi/tv/1910489

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Baijerin iloja




Kävin tyttökavereiden kanssa pikaisella Baijerin reissulla. Tutustuimme Neuschwansteinin hulppeaan linnaan, patikoimme sateisessa Garmisch-Partenkirchenissä ja vietimme pari vieläkin sateisempaa päivää Münchenissä. Sade hiukan rajoitti matkailun iloja, ja lisäksi kamerani katosi tai varastettiin, joten kuvatkin jäivät vähäisiksi. 

Mutta ei se mitään, parit matkavinkit voin silti kertoa, vaikkakin tosiaan tällä kertaa aika vähäisellä kuvituksella.


Garmisch-Partenkirchen


Syö: Mukkefuck
Osuimme ensimmäisenä iltanamme sattumalta aivan mahtavaan ravintolaan. Meillä oli taas se tyypillinen reissuporukan ongelma: yhdellä ei ole ollenkaan nälkä, toisella on aivan kamala nälkä, kolmas tahtoo oluen ja neljäs ”voisi syödä jotain pientä”. No, Mukkefuck ei nyt varsinaisesti ole mikään olutjuottola, eikä myöskään mikään pikkusyötävien paikka. Kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä.
Itse söin aivan tajuttoman hyvän peruna-kanttarellistruudelin, joka tarjoiltiin haudutetun purjosipulin ja valkosipulisen kastikkeen kanssa. Kasvissyöjäkin oli siis onnellinen. Niille, joilla ei ollut niin iso nälkä, löytyi esimerkiksi keittoja. Mukkefuckin kuuluisuuksia taitavat olla sen salaatit, joita tarjoiltiin valtavissa kulhoissa. Niissäkin siis riittäisi syötävää.

Paikkakunnan ykkösnähtävyys on tietenkin Zugspitze. Meidän vierailumme aikaan oli kuitenkin aivan liian sateinen ja sumuinen sää sen valloitukseen, joten tyydyimme Partnachklammiin. Se todella kannatti, vuoristojoen viertä kulkeva luola oli todella upea. 

Neuschwanstein
Neuschwansteinin linna on juurikin se kuuluisa Prinsessa Ruususen linna. On tornia ja uloketta ja koko linna aivan mahtavalla paikalla vuoren rinteessä. Lisäksi linna on aika lähellä Müncheniä ja Garmisch-Partenkircheniä, joten jos vuokraa auton, siellä on helppo pistäytyä. Naapurissa olisi toinenkin linna, Hohenschwangau, johon olisi helppo pistäytyä samalla. Me jätimme Hohenschwangaun kuitenkin väliin.

Neuschwanstein on tosiaan aika upea näky ja oli siellä ihan kiva pistäytyä. Kannattaa kuitenkin huomata, että tavallinen turistikierros linnassa kestää noin puoli tuntia, ja kun mukana on samalla kertaa muutama kymmen muukin vierailija, ei kokemus ole ihan äärimmäisen ihmeellinen. Linnasta saa kierroksella nähdä vain hyvin pienen osan – varmaankin osittain siksi, että suuri osa linnasta ei ole koskaan valmistunut. Ulkoa linna on kyllä tosiaan hieno, ja niin ovat myös näkymät näköalapaikoilta. Niiden takia linnalla pistäytymistä voi hyvin suositella, jos sattuu liikkumaan lähiympäristössä. Ja jos tykkää vaeltaa, linnan ympäristössä voisi tehdä kätevästi parin tunnin vaelluksen.

München
Minulla on tapana käydä jokaisella matkallani jossain modernin taiteen museossa. Münchenissä kohteeksi valikoitui Museum Brandhorst, jossa katselin muun muassa Andy Warholin ja Cy Twomblyn töitä. Tykkäsin museosta kovasti, jo rakennus oli mukavan ilmava ja rauhoittava. Lisäksi museo oli minulle sopivan kokoinen, eli ei mitenkään valtava.

Münchenin taatusti kuuluisin museo, valtava Deutsches Museum on sellainen, jota sanotaan tiedemuseoksi, vaikka nimitys ei sille oikeastaan oikein sovikaan. No, on siellä toki tiedettäkin, mutta varmaankin kiinnostavimpia useimmille ovat erilaiset kulkuvälineet ja koneet, joita museossa on valtava kokoelma. On sukellusvenettä, lentokonetta, painokonetta, vanhoja soittimia, minirautatie, avaruusosasto, laivojen pienoismalleja, lasinpuhallusta ja ties mitä. Niin paljon kaikkea, että varmaan jokainen kiinnostuu jostain ja aikaa saa helposti kulumaan. Näytteillä olevien esineiden monipuolisuus heijastuu myös kävijäkuntaan: sateisena sunnuntaina me, neljä parikymppistä naista, emme erottuneet erityisesti joukossa, mutta paikalla oli kyllä paljon myös lapsiperheitä.