tiistai 28. toukokuuta 2013

Parsaa, kevättä ja raikkautta




Sen verran mainosten uhri minäkin olen, että kun jokakeväinen parsaintoilu alkaa joka ikisessä lehdessä, on sitä herkkua saatava itsekin. En ole oikeastaan edes aivan varma, kuinka paljon pidän parsasta, mutta houkuttelevat reseptit ovat saaneet minut ainakin uskomaan, että se on suurta herkkua. Siispä sitä on saatava.

Söin taannoin juttutuvassa erinomaista paprikarisottoa parsan kanssa, ja päätin kokeilla jotain vastaavaa kotona. Hyvänkin risoton ongelma on yleensä se, että jossain vaiheessa se kaikki täyteläisyys alkaa tökkiä. Halusin siis risoton oheen jotain raikasta. Parsa toki hoitaa osan siitä hommasta, mutta päätin tehdä sen lisäksi vielä tomaattisalaatin auttamaan asiaa.

Kokkaus sujui taas sähläten, olin väsynyt, päätä särki, en keskittynyt ja arvioin oman nopeuteni yläkanttiin. Ruoasta ei siis tullut ihan täydellistä, mutta oli se silti aika tajuttoman hyvää. Ensi kerralla sitten paremmin. Tämä resepti onkin osittain sitä mitä minun piti tehdä, eikä sitä mitä oikeastaan tein.

Paprikarisotto
Paprika
200 g risottoriisiä
n. 6 dl kasvislientä tai liemikuutio ja vettä
Sipuli
Pari valkosipulin kynttä
1 ½ dl Valkoviiniä tai kuivaa omenasiideriä
2 dl raastettua parmesaania
50 g voita
Suolaa, mustapippuria

Paahda paprika uunissa: paista sitä lähellä grillivastusta 225 asteessa niin, että pinta tummuu. Kääntele, jotta paprika paahtuu joka puolelta. Anna jäähtyä hetki ja rapsuta sitten paprikan kuori pois. Poista siemenet paprikan sisältä. Soseuta tai pilko aivan pieniksi paloiksi.
Silppua sipuli ja valkosipuli. Laita sipulit ja riisit kuullottuman öljyyn. Kun riisit muuttuvat läpikuultaviksi, lisää viini tai siideri. Sekoita. Lisää kasvislientä (tai kasvisliemikuutio ja vettä) vähitellen, sitä mukaa kun riisit imevät nesteen. Lisää ripaus mustapippuria. Sekoittele välillä, jotta risotosta tulee puuromaista. Kypsennä riisiä kunnes se on kypsää, mutta vielä hiukan napakkaa – riisipakeissa on yleensä joku arvio kypsymisajasta. Lisää paprika suunnilleen puolivälissä kypsymistä. Kun riisi on sopivaa, ota risotto liedeltä, ja sekoita siihen parmesaani ja voi. Lisää tarvittaessa suolaa.
Huom! Osta kunnon risottoriisiä. Minä olin ostanut risottoriisin nimellä myydyn pakkauksen, mutta riisi ei kyllä ollut ihan sellaista kuin olisi pitänyt: riisinjyvät olivat ihan liian pitkiä, ja ne pysyivät turhan irrallisina. 

Parsa
Nippu vihreää parsaa
Poista parsan varresta kova osa ja kuori parsat. Paista parsoja parilapannulla pari minuuttia eri puolilta niin, että niistä tulee pehmeitä. Voit tietysti myös keittää parsat tai paistaa niitä tavallisella pannulla, mutta parilalla paistaminen on kenties vaivattominta.

Tomaattisalaatti
2 isoa tomaattia
pieni nippu rucolaa
muutama lehti basilikaa
 2rkl balsamicoa
2 rkl oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Pilko tomaatti kuutioiksi ja silppua rucola. Hienonna basilika. Sekoita kasvikset ja pyörittele balsamico ja öljy niihin. Mausta suolalla ja pippurilla. Tarjoa risoton ja parsan kanssa.

torstai 16. toukokuuta 2013

Street Gastro, pala San Franciscoa Helsingissä





Food truckit ja ylipäätään laadukas pikaruoka olivat ehdottomasti yksi parhaista jutuista viimekesäisellä san Franciscon vierailullani. Onneksi tällä kertaa ei tarvitse vain kaihomielin pohtia, että jospa joskus meillä Suomessakin, sillä Helsingin Sofiankadulla toimiva Street Gastro ajaa asiansa erinomaisesti. Pistäydyin Street Gastrossa lounaalla eilen ja visiitti oli kyllä erinomaisen miellyttävä.


Street Gastro toimii juurikin sillä samalla toimivaksi todetulla periaatteella, kuin laadukkaan pikaruoan sanansaattajat muuallakin maailmassa: simppeliä, tuoretta sapuskaa, ei liikaa kikkailua, ei loputtomiin vaihtoehtoja, vaan muutama toimiva juttu. Street Gastrossa ne ovat toimivat sandwichit, jotka kyllä ovat aikalailla samaa kamaa kuin vaikkapa Berliinin falafel-ateriat. No, oli nimitys mikä hyvänsä, mutta hyvää se oli. 


Ainakin eilen tarjolla oli vain neljä erilaista leipää: nautaa, possua, kanaa ja kasvista. Kaverini syömä possuleipä sisälsi nyt niin muodikasta pulled porkia, kasvisleipä falafeltyyppisiä pyöryköitä. Niiden lisäksi leivissä oli kasviksia, ja kastikkeita, kasvisleivässä muun muassa marinoitua punasipulia, minttua ja (käsittääkseni) korianterimausteinen jogurtti. Minut on aika helppo valloittaa tuontyyppisellä ruoalla, mutta pakko sanoa, että Street Gastrolla on kyllä oikeasti yritystä ja ajatusta. Esimerkiksi mintunlehdet leivän välissä olivat ihan mahtava juttu. Ne on ne pienet jutut, jotka ratkaisee, niinhän se on. Olen myyty ja syön noita herkkuja taatusti toistekin.


Ja loppuun vielä varoituksen sana: valitettavasti koju on auki vähän miten sattuu eikä tosiaankaan päivittäin, joten kannattaa tarkistaa aukiolo paikan Facebook-sivulta.


perjantai 3. toukokuuta 2013

Kuukauden kirjat, huhtikuu 2013

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar, 1: Kärleken (Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin, osa 1: Rakkaus)

Ihastuin Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -minisarjaan alkuvuodesta ihan täysilä. Se oli koskettava, hauska ja mielenkiintoinen, hyvin näytelty ja muutenkin hienosti toteutettu. Sarjan loppuessa olikin pakko saada kirja. Valitettavasti suomenkielinen käännös ilmestyy vasta pian, joten luin sitten ruotsinkielisen version. Jos siis ruotsi ei suju, joudut hiukan odottamaan tätä lukuelämystä. Suosittelen sitä silti, ihan kaikille.

Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -sarjaa on kutsuttu Ruotsin Angels in Americaksi. Se on ihan osuva kuvaus siinä mielessä, että kyseessä on tarina homoista 1980-luvun Tukholmassa, aidsin saapumisesta ja sen surullisista seurauksista. Aihe on siis pitkälti sama, mutta käsittelytapa erilainen, sillä Gardellin tarina keskittyy tiukasti pääpariin ja on hyvin realistinen. Mielestäni tämä on yksi Gardellin vahvuuksista: hahmot, erityisesti kaksi päähenkilöä, tuntuvat aidoilta ja heihin on helppo samaistua.

Kolmiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa esittelee päähenkilöt ja koko tilanteen. Päähenkilöt Benjamin ja Rasmus kasvavat ja ovat ensimmäisen osan lopussa 20-vuotiaita, molemmat vasta aloittamassa elääänsä. Benjamin kasvaa Tukholmassa jehovan todistajana, tiukan uskonnollisessa ympäristössä, Rasmus pikkukaupungin ahdistavassa ilmapiirissä. Molempien ensiaskeleet osana Tukholman homoyhteisöä ovat haparoivia, kumpikaan ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja mitä sanoa. Homous ei enää ole lainkaan mukaan sairaus, mutta avoin ilmapiiri on vielä kaukana. Pelko, epävarmuus ja silti pyrkimys olla oma itsensä ovatkin läsnä sekä Benjaminin että Rasmuksen elämässä. Samaan aikaan hiv hipii Tukholmaan ja lähemmäs päähenkilöidenkin elämää.

Gardell kuvaa päähenkilöiden epävarmuutta ahdistavan tarkasti. Väliin hän tiputtelee faktoja siitä, miten homous nähdään Ruotsissa ja muualla maailmassa 1980-luvulla ja aiempina vuosikymmeninä, salailun kulttuurista ja hitaasta pyrkimyksestä avoimuuteen, hyväksytyksi tulemiseen.

Gardell kirjoittaa kauniisti, tarina on koskettava ja hahmot tuntuvat aidolta. Eipä sitä paljon muuta voi pyytää.

John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä 

Myönnettäköön: aloin lukea tätä Irvingin teosta käytyäni juuri kuuntelemassa herra kirjailijaa, ja tämän puheista hurmautuneena olin lähtökohtaisesti äärimmäisen suosiollinen myös hänen tuotokselleen. Siksi tai silti olin suorastaan yllättynyt, kuinka oikea kirjailija saa minut näköjään pitämään jopa novelleista, joiden kanssa olen aina tuskaillut.

Tuulesta temmattu tyttöystävä koostuu Irvingin muistelmista, novellista ja kirjallisuusesseistä. Näistä novellit ovat mielestäni ehdottomasti kiinnostavimpia ja se koko kirjan juttu. Muistelmat ovat toki ihan viihdyttäviä, erityisesti jos on kirjailijan suuri fani. Irvinghän on ihan hauska mies ja on toki kiinnostavaa kuulla hänen elämästään, joka niin monin tavoin kuultaa läpi kirjoistakin. Rehellisesti sanottuna muistelmaosuudet eiät kuitenkaan ole mitään suurta sanataietta, vaan paikoin puuduttavan pitkiä selityksiä painista, luetteloita nimistä ja epämääräistä ajautumista aiheesta toiseen. Ihan hauskaa, mutta ei ainakaan se osa, josta kannattaisi alkaa tähän kirjailijaan tutustuminen.

Novellit sen sijaan voisivat toimia juurikin tutustumisena. Niitä lukemalla saa nauttia Irvingin tyylistä ja tavasta kuljettaa tarinaa, vinksahtaneista hahmoista ja eriskummallisista tilanteista, lukematta satoja sivuja. Jos Irving siis kiinnostaa, mutta oma kyky lukea hyvinkin pitkiä romaaneja epäilyttää, näillä novelleilla kannattaa kokeilla. Jos ne yhtään kolahtavat, tykkää varmasti romaaneista.

Eivät Irvingin novellit kylläkän hänen romaaneilleen pärjää. Niin se vain on, että Irvingin hahmot ovet yleensä parhaimmillaan vasta parin sadan sivun kypsyttelyn jälkeen - kun kirjaa on vielä jäljellä ainakin toinen parisataa sivua. Silti hän onnistuu siinä, missä moni novelli mielestäni epäonnistuu: hän luo lyhyessä pätkässä tarinan, johon lukija uppoutuu, maailman joka tuntuu tutulta ja hahmot joita kohtaan lukijan on helppo olla myötätuntoinen.

David Nicholls: Sinä päivänä

Sinä päivänä kertoo kahden ihmisen, Emman ja Dexterin tarinan kahdenkymmenen vuoden ajalta, jokaisen vuoden heinäkuun 15. päivänä. Se ei ole supersyvällinen, ei äärimmäisen omaperäinen eikä yllätyksellinen, mutta pidin siitä silti. Pidin niin paljon, että luin sitä kaikilla bussimatkoilla, bussipysäkeillä, aina kun vain löytyi pienikin hetki, jollain saatoin kirjan ottaa esiin. Ahmin sen parissa päivässä ja elin sen maailmassa.

Niin, kenties Sinä päivänä on tunteellista hömppää, en tiedä. Oma arviointikykyni katosi täysin, kun uppouduin sen tarinaan, ja tyhmänä jännitin, saavatko päähenkilöt joskus toisensa (olipas vaikeaa arvata) ja miten se lopulta käy.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Lempeää ja kirpeää (passionpannacotta kookosmaitoon)




Pannacotta on äitini bravuurijälkiruokia. Se toimii aina ja on helppo tehdä. Pääsiäisenä tuunasimme vanhaa herkkua hiukan, korvasimme osan maidosta kookosmaidolla ja tarjosimme perinteisten marjojen sijaan lisukkeena passionhedelmää (inspiraatiosta kiitos keväiselle Kotivinkki-lehdelle).

Koska sekä minä että äitini suhtaudumme liivatteeseen hiukan epäileväisesti, teemme pannacotat aina hyytelösokerin avulla. Veikkaisin, että se on helpompaakin. Kookosmaidon käyttäminen ei varsinaisesti vaikuta pannacotan tekemiseen. Se vain tekee vanukkaasta tavallistakin makeampaa, eli lisuke saa tosiaan olla vähän kirpeä.


Kookospannacotta passionhedelmällä
1 dl Hyytelösokeri Multia
2 dl kuohukermaa tai maitoa
3 dl kookoskermaa tai -maitoa
(1tl vaniljasokeria)

Lisäksi: passionhedelmien hedelmälihaa
Sekoita kerma ja sokerit ja keitä puolisen minuuttia. Kaada neste jälkiruoka-astioihin ja anna hyytyä jääkaapissa vähintään tunnin verran.
Annostele passionhedelmien hedelmäliha annosten päälle juuri ennen tarjoilua – passion imeytyy hiukan pannacotan sekaan, joten ei kannata laittaa sitä kovasti etukäteen.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Irving-fanitusta: kuinka mestari luo teoksensa



Kirjailijat sinänsä ovat aika tylsiä. Se, mikä heistä tekee kiinnostavia, ovat heidän teoksensa. Jos kirjailija osaa kuvailla kirjoittamistaan kiinnostavasti, selittää teosten taustoja ja kertoa siitä, miten ideat kirjoihin syntyvät, on häntä ilo kuunnella. Helsingin yliopistolla perjantaina 19.4. puhunut John Irvin osaa kirjoittamisen lisäksi puhua kiinnostavasti. Hänen kirjojensa ystävälle parasta on, että hän puhuu kuten kirjoittaakin.

Kerronnallisesti Irvingin omin piirre on hänen poukkoileva, jatkuvasti eri aikatasoissa liikkuva tapansa kertoa tarinaa. ”Haluan, että lukija tietää asioita jo ennen tarinan hahmoja”, Irving kertoi perjantaina. Hän sanoi omaksuneensa tavan teatterista, erityisesti Shakespearen näytelmistä. Irving, kuten niin monet hänen hahmoistaan, haaveili nuorena näyttelijän urasta. Se jäi kuitenkin haaveeksi. ”Kai minä ylinäyttelin, kun ylikirjoitankin”, kirjailija vastasi kysyttäessä, oliko hän hyvä näyttelijä.

Irving puhui erityisesti uusimmasta, suomeksi juuri nimellä Minä olen monta ilmestyneestä kirjastani. (Minun ajatuksiani kirjasta syksyltä.) Se on Irvingille poikkeuksellisesti kirjoitettu minä-muodossa. Irving pitää enemmän kaikkitietävän kertojan käyttämisestä, mutta nyt tarina vaati minä-kertojaa. ”Kun käyttää minäkertojaa, täytyy selittää, miten kertoja tietää muiden ajatuksista, ja tekstiin tulee paljon dialogia. Se tekee teoksista pidempiä. Ja minun teokseni ovat kyllä riittävän pitkiä muutenkin, ei minun tarvitse niitä varta vasten pidentää”, kirjailija totesi.

Irving kuvaili myös sitä, miten hänen romaaninsa syntyvät. ”Idea, päähenkilö, tärkeimmät tapahtumat, tärkeimmät sivuhenkilöt ja kaikki sellainen tulee mieleeni hetkessä, alle tunnissa, jopa viidessä minuutissa. Siitä hetkestä parin tunnin päästä, tai ainakin saman päivän sisällä kirjoitan teoksen viimeiset lauseet”, hän kuvaili. ”En osaa sanoa, mistä ideat tulevat. Samalla tavoin, kuin emme voi valita painajaisiamme, minä en voi valita, millainen aihe milloinkin tulee mieleeni”, Irving selitti. ”En herää aamulla ajatellen, että keksinpä nyt idean romaaniin. Ideat vain tulevat. Joskus ajattelen, että voi ei, ei tätä aihetta!”

Jokaisessa Irvingin teoksessa on rakastettava hahmo, jolle käy jotain kamalaa. Irving kertoi pelkäävänsä etukäteen näiden kohtien kirjoittamista. ”Teoksessa on aina oltava jotain, jota en haluaisi kirjoittaa. Muuten koko tarinassa ei ole mitään ideaa”, kirjailija sanoi. Ne kohdat, jotka saavat lukijan surulliseksi rakkaan hahmon puolesta, ovat siis välttämättömiä tarinan kannalta. Syy vaikeiden asioiden kuvaukselle on selvä: ”En kirjoita siitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan siitä mitä pelkään.”

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Juustoisen ihana sipulipiiras




Juustoisessa sipulipiirakassa yhdistyy oikeastaan kaikki mistä pidän. Ihanan makeaksi paistunut sipuli ja suolakas, voimakkaan makuinen juusto. Yhdessä niistä tulee täyttävä suolainen piirakka, joka on ihan täydellistä naposteltavaa illalla työpäivän jälkeen, kun ei oikein enää viitsi alkaa laittaa ruokaa, mutta tekee mieli jotain vähän ruokaisampaa kuin pala leipää tai hedelmä.

Sain idean tehdä piirakkaa, kun kaapissa sattui olemaan useampi juustonpala ja pöydällä monta sipulia. Tähän piiraaseen voikin hyvin laittaa kaikki mahdolliset erilaiset juustot – vähän emmentalia, pikkuisen parmesania, pieni pala brietä ja sitten ihan sen tavallisen edamin jämät – ja kaikenlaiset sipulit – pari keltaista, purjon jämät, yksi punainen ja muutama kynsi valkosipulia – niin taisi oma saaliini koostua. Sipulin makeus ja juuston suolaisuus toimivat hienosti yhdessä: kumpikin olisi yksinään ehkä vähän liikaa, mutta yhdessä niitä jaksaa syödä ihan loputtomiin.

Minä pistin kaikki raasteeksi monitoimikoneella kahdessa erässä (eihän sitä tarvinnut edes pestä välillä), mutta toki kaiken voisi raastaa käsin tai hienontaa veitselläkin. Sipulin ei tietenkään edes tarvitse olla pienenä silppuna, mutta pitkät suikaleet saattavat hankaloittaa valmiin piiraan leikkaamista.

Juustoinen sipulipiiras
 
Piirakkapohja, ostettu tai omatekoinen
3 sipulia
pätkä purjoa
puolikas kesäkurpitsa
3 valkosipulinkynttä
2 dl ruokakermaa
4 dl juustoraastetta (tästä ainakin puolet vahvoja makuja, kuten emmentalia, parmesania tms)
2 kananmunaa
mustapippuria
suolaa
timjamia

Raasta sipulit, kesäkurpitsa ja juustot. Paista sipuleita ja kesäkurpitsaa pannussa niin, että ne pehmenevät. Osa saa hiukan karamelisoituakin. Anna sipuleiden hieman jäähtyä ja painele sillä aikaa piirakkataikina irtopohjaisen kakkuvuoan pohjalle. Reunat saavat olla viitisen senttiä korkeat. Sekoita sipuleiden joukkoon kerma, juustot ja munat ja mausta seos suolalla, pippurilla ja timjamilla. Kaada täyte piirakkapohjalle ja paista 20-30 minuuttia. Tarjoa hieman jäähtyneenä.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Kuukauden kirjat, maaliskuu 2013

 Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä

Kaurasen Sonja O. taitaa olla monille tuttu yläasteen tai lukion ajoilta, koska sitä tarjotaan aika monissakin oppikirjojen lukulistoissa teinien luettavaksi tai ainakin mainitaan merkittävänä suomalaisena teoksena. Nimen siis tuntee moni, mutta kun kyselin kaveripiirissä, kukaan ei ollut lukenut kirja. En itsekään koskaan tarttunut siihen teininä, joten nyt oli siis korkea aika ottaa selvää, miksi tätä romaania pitää jokaiselle koululaiselle mainostaa.

Kaurasen esikoisteos oli aikanaan jonkinlainen kohukirja, ja sen kyllä ymmärtää. Kustantaja WSOY kutsuu kirjaa ”vahvasti eroottisesti”, itse muotoilisin pikemminkin niin, että kirjassa kuvataan seksiä suorasukaisesti ja aika ronskein sanankääntein. Ja vieläpä naisen näkökulmasta, mikä lienee ollut kohun syynä, miehen seksihurjasteluistahan nyt löytyy romaaneja kasapäin. Kuten sanottua, ymmärrän kohun, teksti on tosiaan varsin suorasanaista, ihan itsekin yllätyin ja melkein hämmennyin.

Romaanin päähenkilö, Sonja O., on karjalaisten evakkojen lapsi, köyhän kodin fiksu tyttö, joka tuntee lapsesta asti olevansa hiukan ulkopuolinen. Ulkopuolisuus tuntuu jatkuvan koko elämän, kaikissa tuttavapiireissä. Sonjasta kasvaakin heittelehtijä, nainen joka vaihtaa miestä ja maisemaa suurempia miettimättä.

Vaikka seksi on romaanissa voimakkaasti läsnä, ei se tuntunut mitenkään tärkeimmältä jutulta. Se on vain yksi osa naista, syy paheksua, mutta silti jotenkin sivuseikka. Yhtä hyvin romaanin voi lukea sotaa paenneiden vanhempien seuraavalle polvelle siirtämän tuskan kuvauksena tai tarinana siitä, miten vaikeista oloista lähtöisin olevan tytön on vaikea nauttia menestyksestä tai sopeutua rikkaampaan elämään (vähän kuin tammikuussa lukemassani Munron Kerjäläistytössä, siis – itse asiassa Kaurasen teosta voisi hyvinkin verrata Kerjäläistyttöön).

Sonja O. kävi täällä ei ole juuri vanhentunut. Se on toki kuvaus ajastaan, mutta edelleen kiinnostava.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen ei ole ihan suotta puhutuimpia 2000-luvun suomalaisia kirjailijoita. Hän on paitsi hauska, myös uskomattoman tarkkanäköinen. Kun Vadelmavenepakolainen hurmasi vetämällä upeasti överiksi, Metsäjätti ei liioittele yhtä paljon, mutta on sitäkin tarkempi kuvatessaan nykypäivän suomalaisia. Lukupiirimme – paperitehdaspaikkakunnilta Helsinkiin muuttaneita korkeakoulutettuja kaikki – oli harvinaisen yksimielinen tuomiossaan Metsäjätistä: tunnistimme siitä itsemme ja monet tuttavamme.

Metsäjätti kertoo kahdesta vanhasta kaveruksesta, Jannesta ja Pasista. Toinen heistä on menestyvä pikkupomo suuressa metsäalan yrityksessä, toinen on jäänyt kotikylään saman yrityksen tehtaalle töihin. Toinen on korkeakoulutettu helsinkiläinen, jolla on vaimona rikkaan suvun tytär, toinen on puolialkoholisoitunut, hieman masentunut poikamies. Tarina alkaa, kun menestyjä saa tehtäväkseen aloittaa yt-neuvottelut vanhan kotikylän tehtaalla.

Metsäjätin maailma on aika mustavalkoinen: yritysjohtajat ovat ahneita, tyhmät poliitikot pitävät kiinni omasta edustaan näkemättä muita vaihtoehtoja, rehelliset työmiehet ovat rehellisiä ja päähenkilöt pohjimmiltaan äärimmäisiä hyviksiä. Naiivia, mutta ei se nyt niin kovasti haitannut.

Nousiaisen romaani oli hauskaa, helppoa ja rentoa luettavaa. Useamman kerran siitä sai tunnistaa itsensä tai jonkun tuttunsa, ja monta kertaa sai nauraa. Se on mielestäni jo aika hyvin yhdelle romaanille.