Lempeää ja kirpeää (passionpannacotta kookosmaitoon)

Pannacotta on äitini bravuurijälkiruokia. Se toimii aina ja on helppo tehdä. Pääsiäisenä tuunasimme vanhaa herkkua hiukan, korvasimme osan maidosta kookosmaidolla ja tarjosimme perinteisten marjojen sijaan lisukkeena passionhedelmää (inspiraatiosta kiitos keväiselle Kotivinkki-lehdelle).

Koska sekä minä että äitini suhtaudumme liivatteeseen hiukan epäileväisesti, teemme pannacotat aina hyytelösokerin avulla. Veikkaisin, että se on helpompaakin. Kookosmaidon käyttäminen ei varsinaisesti vaikuta pannacotan tekemiseen. Se vain tekee vanukkaasta tavallistakin makeampaa, eli lisuke saa tosiaan olla vähän kirpeä.

Kookospannacotta passionhedelmällä

1 dl Hyytelösokeri Multia

2 dl kuohukermaa tai maitoa

3 dl kookoskermaa tai -maitoa
(1tl vaniljasokeria)

Lisäksi: passionhedelmien hedelmälihaa

Sekoita kerma ja sokerit ja keitä puolisen minuuttia. Kaada neste jälkiruoka-astioihin ja anna hyytyä jääkaapissa vähintään tunnin verran.

Annostele passionhedelmien hedelmäliha annosten päälle juuri ennen tarjoilua – passion imeytyy hiukan pannacotan sekaan, joten ei kannata laittaa sitä kovasti etukäteen.

Irving-fanitusta: kuinka mestari luo teoksensa

Kirjailijat sinänsä ovat aika tylsiä. Se, mikä heistä tekee kiinnostavia, ovat heidän teoksensa. Jos kirjailija osaa kuvailla kirjoittamistaan kiinnostavasti, selittää teosten taustoja ja kertoa siitä, miten ideat kirjoihin syntyvät, on häntä ilo kuunnella. Helsingin yliopistolla perjantaina 19.4. puhunut John Irvin osaa kirjoittamisen lisäksi puhua kiinnostavasti. Hänen kirjojensa ystävälle parasta on, että hän puhuu kuten kirjoittaakin.

Kerronnallisesti Irvingin omin piirre on hänen poukkoileva, jatkuvasti eri aikatasoissa liikkuva tapansa kertoa tarinaa. ”Haluan, että lukija tietää asioita jo ennen tarinan hahmoja”, Irving kertoi perjantaina. Hän sanoi omaksuneensa tavan teatterista, erityisesti Shakespearen näytelmistä. Irving, kuten niin monet hänen hahmoistaan, haaveili nuorena näyttelijän urasta. Se jäi kuitenkin haaveeksi. ”Kai minä ylinäyttelin, kun ylikirjoitankin”, kirjailija vastasi kysyttäessä, oliko hän hyvä näyttelijä.

Irving puhui erityisesti uusimmasta, suomeksi juuri nimellä Minä olen monta ilmestyneestä kirjastani. (Minun ajatuksiani kirjasta syksyltä.) Se on Irvingille poikkeuksellisesti kirjoitettu minä-muodossa. Irving pitää enemmän kaikkitietävän kertojan käyttämisestä, mutta nyt tarina vaati minä-kertojaa. ”Kun käyttää minäkertojaa, täytyy selittää, miten kertoja tietää muiden ajatuksista, ja tekstiin tulee paljon dialogia. Se tekee teoksista pidempiä. Ja minun teokseni ovat kyllä riittävän pitkiä muutenkin, ei minun tarvitse niitä varta vasten pidentää”, kirjailija totesi.

Irving kuvaili myös sitä, miten hänen romaaninsa syntyvät. ”Idea, päähenkilö, tärkeimmät tapahtumat, tärkeimmät sivuhenkilöt ja kaikki sellainen tulee mieleeni hetkessä, alle tunnissa, jopa viidessä minuutissa. Siitä hetkestä parin tunnin päästä, tai ainakin saman päivän sisällä kirjoitan teoksen viimeiset lauseet”, hän kuvaili. ”En osaa sanoa, mistä ideat tulevat. Samalla tavoin, kuin emme voi valita painajaisiamme, minä en voi valita, millainen aihe milloinkin tulee mieleeni”, Irving selitti. ”En herää aamulla ajatellen, että keksinpä nyt idean romaaniin. Ideat vain tulevat. Joskus ajattelen, että voi ei, ei tätä aihetta!”

Jokaisessa Irvingin teoksessa on rakastettava hahmo, jolle käy jotain kamalaa. Irving kertoi pelkäävänsä etukäteen näiden kohtien kirjoittamista. ”Teoksessa on aina oltava jotain, jota en haluaisi kirjoittaa. Muuten koko tarinassa ei ole mitään ideaa”, kirjailija sanoi. Ne kohdat, jotka saavat lukijan surulliseksi rakkaan hahmon puolesta, ovat siis välttämättömiä tarinan kannalta. Syy vaikeiden asioiden kuvaukselle on selvä: ”En kirjoita siitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan siitä mitä pelkään.”

Juustoisen ihana sipulipiiras

Juustoisessa sipulipiirakassa yhdistyy oikeastaan kaikki mistä pidän. Ihanan makeaksi paistunut sipuli ja suolakas, voimakkaan makuinen juusto. Yhdessä niistä tulee täyttävä suolainen piirakka, joka on ihan täydellistä naposteltavaa illalla työpäivän jälkeen, kun ei oikein enää viitsi alkaa laittaa ruokaa, mutta tekee mieli jotain vähän ruokaisampaa kuin pala leipää tai hedelmä.

Sain idean tehdä piirakkaa, kun kaapissa sattui olemaan useampi juustonpala ja pöydällä monta sipulia. Tähän piiraaseen voikin hyvin laittaa kaikki mahdolliset erilaiset juustot – vähän emmentalia, pikkuisen parmesania, pieni pala brietä ja sitten ihan sen tavallisen edamin jämät – ja kaikenlaiset sipulit – pari keltaista, purjon jämät, yksi punainen ja muutama kynsi valkosipulia – niin taisi oma saaliini koostua. Sipulin makeus ja juuston suolaisuus toimivat hienosti yhdessä: kumpikin olisi yksinään ehkä vähän liikaa, mutta yhdessä niitä jaksaa syödä ihan loputtomiin.

Minä pistin kaikki raasteeksi monitoimikoneella kahdessa erässä (eihän sitä tarvinnut edes pestä välillä), mutta toki kaiken voisi raastaa käsin tai hienontaa veitselläkin. Sipulin ei tietenkään edes tarvitse olla pienenä silppuna, mutta pitkät suikaleet saattavat hankaloittaa valmiin piiraan leikkaamista.

Juustoinen sipulipiiras

 

Piirakkapohja, ostettu tai omatekoinen

3 sipulia

pätkä purjoa

puolikas kesäkurpitsa

3 valkosipulinkynttä

2 dl ruokakermaa

4 dl juustoraastetta (tästä ainakin puolet vahvoja makuja, kuten emmentalia, parmesania tms)

2 kananmunaa

mustapippuria

suolaa

timjamia

Raasta sipulit, kesäkurpitsa ja juustot. Paista sipuleita ja kesäkurpitsaa pannussa niin, että ne pehmenevät. Osa saa hiukan karamelisoituakin. Anna sipuleiden hieman jäähtyä ja painele sillä aikaa piirakkataikina irtopohjaisen kakkuvuoan pohjalle. Reunat saavat olla viitisen senttiä korkeat. Sekoita sipuleiden joukkoon kerma, juustot ja munat ja mausta seos suolalla, pippurilla ja timjamilla. Kaada täyte piirakkapohjalle ja paista 20-30 minuuttia. Tarjoa hieman jäähtyneenä.

Kuukauden kirjat, maaliskuu 2013

 Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä

Kaurasen Sonja O. taitaa olla monille tuttu yläasteen tai lukion ajoilta, koska sitä tarjotaan aika monissakin oppikirjojen lukulistoissa teinien luettavaksi tai ainakin mainitaan merkittävänä suomalaisena teoksena. Nimen siis tuntee moni, mutta kun kyselin kaveripiirissä, kukaan ei ollut lukenut kirja. En itsekään koskaan tarttunut siihen teininä, joten nyt oli siis korkea aika ottaa selvää, miksi tätä romaania pitää jokaiselle koululaiselle mainostaa.

Kaurasen esikoisteos oli aikanaan jonkinlainen kohukirja, ja sen kyllä ymmärtää. Kustantaja WSOY kutsuu kirjaa ”vahvasti eroottisesti”, itse muotoilisin pikemminkin niin, että kirjassa kuvataan seksiä suorasukaisesti ja aika ronskein sanankääntein. Ja vieläpä naisen näkökulmasta, mikä lienee ollut kohun syynä, miehen seksihurjasteluistahan nyt löytyy romaaneja kasapäin. Kuten sanottua, ymmärrän kohun, teksti on tosiaan varsin suorasanaista, ihan itsekin yllätyin ja melkein hämmennyin.

Romaanin päähenkilö, Sonja O., on karjalaisten evakkojen lapsi, köyhän kodin fiksu tyttö, joka tuntee lapsesta asti olevansa hiukan ulkopuolinen. Ulkopuolisuus tuntuu jatkuvan koko elämän, kaikissa tuttavapiireissä. Sonjasta kasvaakin heittelehtijä, nainen joka vaihtaa miestä ja maisemaa suurempia miettimättä.

Vaikka seksi on romaanissa voimakkaasti läsnä, ei se tuntunut mitenkään tärkeimmältä jutulta. Se on vain yksi osa naista, syy paheksua, mutta silti jotenkin sivuseikka. Yhtä hyvin romaanin voi lukea sotaa paenneiden vanhempien seuraavalle polvelle siirtämän tuskan kuvauksena tai tarinana siitä, miten vaikeista oloista lähtöisin olevan tytön on vaikea nauttia menestyksestä tai sopeutua rikkaampaan elämään (vähän kuin tammikuussa lukemassani Munron Kerjäläistytössä, siis – itse asiassa Kaurasen teosta voisi hyvinkin verrata Kerjäläistyttöön).

Sonja O. kävi täällä ei ole juuri vanhentunut. Se on toki kuvaus ajastaan, mutta edelleen kiinnostava.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen ei ole ihan suotta puhutuimpia 2000-luvun suomalaisia kirjailijoita. Hän on paitsi hauska, myös uskomattoman tarkkanäköinen. Kun Vadelmavenepakolainen hurmasi vetämällä upeasti överiksi, Metsäjätti ei liioittele yhtä paljon, mutta on sitäkin tarkempi kuvatessaan nykypäivän suomalaisia. Lukupiirimme – paperitehdaspaikkakunnilta Helsinkiin muuttaneita korkeakoulutettuja kaikki – oli harvinaisen yksimielinen tuomiossaan Metsäjätistä: tunnistimme siitä itsemme ja monet tuttavamme.

Metsäjätti kertoo kahdesta vanhasta kaveruksesta, Jannesta ja Pasista. Toinen heistä on menestyvä pikkupomo suuressa metsäalan yrityksessä, toinen on jäänyt kotikylään saman yrityksen tehtaalle töihin. Toinen on korkeakoulutettu helsinkiläinen, jolla on vaimona rikkaan suvun tytär, toinen on puolialkoholisoitunut, hieman masentunut poikamies. Tarina alkaa, kun menestyjä saa tehtäväkseen aloittaa yt-neuvottelut vanhan kotikylän tehtaalla.

Metsäjätin maailma on aika mustavalkoinen: yritysjohtajat ovat ahneita, tyhmät poliitikot pitävät kiinni omasta edustaan näkemättä muita vaihtoehtoja, rehelliset työmiehet ovat rehellisiä ja päähenkilöt pohjimmiltaan äärimmäisiä hyviksiä. Naiivia, mutta ei se nyt niin kovasti haitannut.

Nousiaisen romaani oli hauskaa, helppoa ja rentoa luettavaa. Useamman kerran siitä sai tunnistaa itsensä tai jonkun tuttunsa, ja monta kertaa sai nauraa. Se on mielestäni jo aika hyvin yhdelle romaanille.