sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Matkakuume ja falafelinkaipuu





Matkakuume iski taas. Haluan vuorotellen Barcelonaan, Lontooseen ja New Yorkiin, unelmoin Meksikosta ja katselen kaihoten kuvia tuttujen Aasian kiertomatkoilta. Ehkä eniten kaipaan nyt kuitenkin paikkoihin, joissa olen jo käynyt. Tutuista paikoista kaipaa monenlaisia juttuja: niitä, jotka on jo todennut hyviksi, ja niitä, joiden tietää olevan siellä, mutta joihin ei vielä ole ehtinyt tutustua. 

Yksi juttu, jota olen lähiaikoina kovasti kaipaillut, on Maoz ja ihanat falafelit. Maoz on periaatteessa yksi pikaruokaketju muiden joukossa, ei mitään ihmeellistä. Se on kuitenkin oma suosikkini, jonka etsin matkoillani aina kun mahdollista. Olen bongannut sen Barcelonassa, Madridissa, Lontoossa ja New Yorkissa ja erityisesti Barcelonan matkoilla Maozilla on aina oma osansa.

Koska lähimpään Maoziin on aika pitkä matka, olen koettanut (vaihtelevalla menestyksellä) tehdä jotain vastaavaa kotona. Tänään onnistuin parhaiten. Iso Ahkera auttoi kovasti. Sen ansiosta falafelien massasta tuli juuri sopiva. Ja Glorian ruoka ja viini –lehden uusin numero auttoi vihdoin tajuamaan, mitä siinä ihanassa, supertulisessa yrttikastikkeessa oikein on. Paitsi että omastani ei kylläkään tullut supertulista, kun olin turhan varovainen chilin kanssa. Maista siis kastiketta tekovaiheessa ja arvioi, kuinka tulista haluat. Viilasin taas reseptiä hiukan, joten tässä oma versioni.

Yrttikastike falafeleille
nippu lehtipersiljaa
nippu korianteria
1-2 punaista chilipalkoa
¼ paprikaa
4 valkosipulinkynttä
1 tl juustokuminaa
suolaa
n. ½ dl oliiviöljyä
Jauha tasaiseksi monitoimikoneella tai sauvasekoittimella.

Ja koska tänään oli päivä, jolloin kaikki jostain syystä onnistui, sain viimein myös falafelit onnistumaan ja pitaleivät kohoamaan juuri oikeanlaisiksi. Falafeleistä suuri kiitos kuuluu apurilleni IsoAhkeralle. Kyllä se taas olikin ahkera.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Simpukoita!




Ja taas koitti tammikuu ja sinisimpukoiden aika. Vuosi sitten testasin ensimmäistä kertaa simpukoita perinteisen valkoviiniliemen kanssa, joten nyt halusin opetella jotain uutta. Jamie Oliverin 15 minuutin ateriat –kirjan reseptin marokkolaiset maut kuulostivat lupaavilta. Tässä reseptissä ei tarvitse olla turhan tarkka, itsekin lisäsin liemeen lorauksen valkoviiniä, koska se nyt vaan sattui tuntumaan hyvältä idealta. Alla oleva resepti on mukaelmani Jamie Oliverin reseptistä. Lisukkeena söimme dijon-sinapilla maustettua majoneesia, joka sopii simpukoiden kanssa aivan tajuttoman hyvin, mutta ei se nyt tietnkään tällaisten mausteisten simpukoiden kanssa mitenkään pakollinen juttu on. Hyvä viini, siideri tai olut sen sijaan on ainakin minun mielestäni aivan pakollinen lisuke.


Sinisimpukat marokkolaisittain

500 g sinisimpukoita (pestyinä ja puhdistettuina)
3 valkosipulinkynttä
1 tlk paseerattua tomaattia
2 rkl sitruunan mehua
1 tl sokeria
chiliä
korianteria
hyppysellinen sahramia
n. 1 dl valkoviiniä

Keitä paseerattua tomaattia ja mausteita esimerkiksi wokkipannussa viitisen minuuttia. Lisää sinisimpukat, sitruunamehu ja valkoviini, sekoita niin, että kaikki simpukat saavat makua liemestä ja anna kypsyä viitisen minuuttia. Tarjoile leivän ja esimerkiksi vihreän salaatin kanssa.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Kuukauden kirjat, tammikuu 2013



Michael Cunningham: Illan tullen

En edelleenkään voi sanoa Cunninghamista muuta kuin että hän on loistava. Illan tullen on lukemistani Cunninghamin romaaneista Tunnit-romaanin ohella suosikkini. Enkä ihan osaa sanoa miksi: tarina sinänsä oli jopa aavistuksen ärsyttävä, tai ainakaan se ei mennyt yhtään niin kuin olisin toivonut. Silti romaani on aivan upea, melkeinpä voisin sanoa mykistävä.

Romaanin päähenkilöt toivat mieleen Paul Austerin: taidegallerian omistava mies ja hänen vaimonsa, kulttuurilehden toimittaja, jotka asuvat Manhattanin alakaupungilla ja heidän elämäänsä yllättäen tupsahtava vaimon pikkuveli, epäilyttävä mutta viehättävä haahuilija (mutta henkilöihin yhtäläisyydet Austerin kanssa sitten loppuvatkin). Pariskunnan elämä on pitkään yhdessä olleen avioparin tottunutta, uomiinsa asettunutta arkea. On taidenäyttelyitä ja –kauppoja, kutsu tuttavien luona ja illallisia kotona. Epäluotettava pikkuveli rikkoo totutut kuviot ja saa pohtimaan vaihtoehtoja tutulle ja turvalliselle.

En oikein osaa selittää, mikä Cunninghamissa on niin hienoa. Kai se on vain hänen tapansa kuljettaa tarinaa, uskomattoman kauniit lauseet ja se, miten teksti soljuu. Tämän romaanin lukeminen oli helppoa ja sujui nopeasti, sen maailmaan oli ihana sukeltaa ja vaikka tarina ei olekaan mitenkään iloinen, lukemisesta jäi jotenkin älyttömän hyvä olo.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvosesta tulee kovaa vauhtia yksi ehdottomista lemppareistani. Hänen romaaninsa Että hän muistaisi saman oli mielestäni erinomainen, eikä vain koska se hienosti jatkaa Virginia Woolfin Rouva Dallowayn ja Cunninghamin tuntien ketjua. Hirvosen kolumnit Hesarissa ovat myös mielestäni aivan mahtavia, parasta Hesarissa nykyään. Aloinkin lukea Kauimpana kuolemasta –romaania aika suurin odotuksin. Enkä pettynyt.

Hirvonen sitten osaa hienosti kertoa asioista koskettavasti sortumatta ylitunteellisuuteen. Kauimpana kuolemastakin käsittelee aiheita, joista olisi helppo kirjoittaa nyyhkykirja. On epäonnistunutta avioliittoa, lasten järkyttävää hyväksikäyttöä, paljon kuolemaa, yksinäisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Silti kirjassa on myös valoa, se ei jätä vain masentunutta ja ahdistunutta oloa, eikä pelkästään kutkuttele kyynelkanavia. Se saa ajattelemaan, eikä vain vetoa tunteisiin tai lamauta ahdistavuudella.

Hirvosen romaanin toinen kertoja on lapsuutensa kotimaahan, nimeämättä jäävän afrikkalaisvaltion palannut suomalaismies, joka muistelee niin lapsuuttaan kuin entistä avioliittoaan, vaimoa ja poikaa, josta ei tullutkaan sitä, mitä vanhemmat toivoivat. Toinen kertojista on saman afrikkalaisvaltion kansalainen, nuori nainen, joka kasvattaa pientä, kovia kokenutta tyttöä ja koettaa itse selvitä niin lapsuuden ystävän kuin miehen menetyksestä. Kertojia yhdistää surumielinen kaiho ja tietynlainen eksyksissä oleminen, kumpikaan ei oikein tiedä, miten elämää tulisi jatkaa. Heidän kohdatessaan molemmat saavat jollain tapaa uuden suunnan, tai ainakin uusia mahdollisuuksia elämäänsä.

Huomaa, että Hirvonen tietää, mistä kirjoittaa. Kuvaus kaukaisesta maasta tuntuu aidolta ja uskottavalta, lasten rankat kokemukset totuudenmukaisilta. Hänen hahmoissaan on tiettyä kulmikkuutta, karikatyyrimäisyyttä, mutta ei ärsyttävyyteen asti. Hirvonen kuvailee asioita säästeliäästi, eikä hukuta lukijaa sanoihin. Kirjassa onkin hienovarainen vire, tuntuu että sitä lukiessa pitää hengittääkin varovasti. Ja toisaalta taas sanoissa on hämmentävää voimaa, joka kannattelee lukijaa rankkojenkin osien läpi ja pitää hallussaan.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Kerjäläistyttö on tavallaan novellikokoelma, tavallaan ei. Tarinat siis voisi lukea yksittäinkin, mutta kun ne kaikki kertovat samasta ihmisestä, tulee helposti luettua koko kirja kuin romaani, mikä ei ehkä anna täysin oikeutta yksittäisille pätkille. Ainakin itse jäin vähän jumiin ensimmäiseen novelliin (tai lukuun, miten sen nyt ottaa), josta en oikeastaan erityisemmin pitänyt, enkä ehkä siksi ihan täysin osannut nauttia niistäkään, joista pidin.

Kerjäläistytön tarinoiden pääosassa on Rose, tyttö pienestä kaupungista, köyhästä kodista. Myöhemmin Rose päätyy ensin opiskelemaan, sitten rikkaisiin naimisiin ja lopulta näyttelijäksi ja jättää vanhan kotikylän kauas taakseen. Silti hän on aina jossain määrin pikkukaupungin köyhä tyttö, aina altavastaaja ja vähän nukkavieru. Munron novellit näyttävät väläyksiä Rosen elämän eri vaiheista eivätkä pyrikään kuvaamaan kaikkea mahdollista.

Minä en jotenkin ehkä saanut ihan kaikkea mahdollista irti tästä kirjasta. Osa novelleista oli sellaisia, jotka luin ihan ilolla, osa tuntui aika työläiltä. Osasta sain ihan jotain ajatuksiakin irti, osa vain ahdisti loputtomalla toivottomuudellaan, sillä ettei mikään koskaan oikein onnistunut. Munro osaa kyllä kuvata hienosti heikoista lähtökohdista olevan Rosen loputonta vierauden ja epävarmuuden tunnetta, sitä ettei karusta lapsuudesta oikein pääse koskaan eroon. Se oli minulle tämän kirjan parasta antia mutta ei, en voi kyllä sanoa osanneeni ihan kamalasti nauttia näistä tarinoista. 

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

Kaunis sydän –romaanin nimi viitannee sen päähenkilöön, Anaan, joka hoitaa kuolemaisillaan olevaa miestään suuressa hienossa talossa ja kertoo samalla tarinaansa eli sitä, miten on päätynyt suureen taloon El Salvadorin viidakoista.  Samartin osaa rakentaa tarinaa ja luoda jännitettä. Tämänkin teoksen alku on hieno, se herättää kiinnostuksen ja halun lukea koko kirja nopeasti. Hän myös kuvaa upeasti tunnelmia, lukija pääsee sisään tarinan maisemiin, voi tuntea valon, tuoksut, lämmön tai sateen. Mutta jotenkin silti jossain kohden tyssää. Loppuratkaisu tuntuu pettymykseltä, hahmot eivät lunasta lupauksia, vaan jäävät jotenkin vaillinaisiksi, liian yksinkertaisiksi. Sitä, miksi joku muuttuu tai muuttaa mieltään, ei oikeastaan kuvata. 

Tietty naivismi kuuluu kyllä olennaisena osana Samartinin tyyliin, eikä se sinänsä ärsytä (ainakaan liian pahasti), mutta kirjan loppua kohden tuntuu, että koko juttu menee turhan naiviksi. Se, mikä on ihan ok lapsen käytöstä kuvatessa, ei oikein enää riitä nuoren aikuisen luonteen analyysiksi.  Päähenkilö Anan kohdalla lapsenomaisuus on ymmärrettävää pitkään, mutta kun hahmoon ei missään vaiheessa saada muuta kuin laupean hyväntekijän piirteitä, syntyy kuva pikemminkin lapsellisesta, ei kovin älykkäästä ihmisestä, kuin suunnattoman viisaasta, hyväsydämisestä naisesta. Siinä onkin Samartinin heikkous. Hyvin alkanut teos taantuu paolocoelhomaisen elämänviisauden tasolle. Ärsyttävää.