San Francisco, syömärin taivas

Kalifornian matkan kohteistamme ehdoton suosikkini oli San Francisco. Se on paitsi kaunis ja mukavan kokoinen kaupunki, myös ruokaturistin unelma. 

San Franciscon ruokatarjonta on todella monipuolista. Kaupunkiin on aina saavuttu monesta suunnasta ja se näkyy ruokakulttuurissakin. Erityisesti kiinalaisilla ja latinoilla (pääosin meksikolaisilla siis) on ollut merkittävä osa kaupungin kehityksessä, myös ruokaperinteiden osalta. Kaupungista löytyy myös italialainen kaupunginosa, jonka kuppiloista saa erinomaisia pizzoja, pastoja ja leivonnaisia. 

San Francisco on edelläkävijä myös kasvisruoassa, luomuruoassa ja kaikenlaisessa hippimeiningissä, mikä ei yllättäne kun ajattelee paikan hippimenneisyyttä – joka ei toki ole ihan pelkkä menneisyys, kyllä siellä vieläkin vanhoihin hippeihin törmää. Jenkkien asteikolla San Franciscosta saakin todella terveellistä sapuskaa, ja kaupunkikuvassa näkyy kohtalaisen vähän pikaruokaketjujen myymälöitä. Siis Jenkkien asteikolla. Turha silti pelätä, ettei hampurilaisia olisi tarjolla, tai että kaikkialla tyrkytettäisiin vain kasvisruokaa. Näin ei suinkaan ole, mutta kasvisvaihtoehtoja ja terveellisehköjä versioita on helposti saatavilla.

Me matkailimme suht pienellä budjetilla, joten kalliit ruokapaikat jäivät kokeilematta. Löysimme silti paljon aivan erinomaista syötävää. Tässä muutama löytö:

SoMa Street Food Park

SoMan ruoka-autojen keskittymä on ruokaintoilijan taivas. Tarjolla on monenlaista pikaruokaa, ja ainakin kaikki maistamamme oli aivan erinomaista. Ruoan myyjät vaihtuvat, joten tarjonnasta on vaikea sanoa mitään varmaan. Siihen voinee kuitenkin luottaa, että tarjolla on aina jonkunlaisia luksuspurilaisia, meksikolaista ruoka ja jotakin makeaa. Erilaisten ruokamyyjien lisäksi paikalla on myös juomakoju, josta voi ostaa olutta ja viiniä.

Minä suosin Street Food Parkissa tapani mukaan meksikolaista ruokaa ja herkuttelin ihanilla pikkutacoilla, joihin sai lätkiä mausteita mielensä mukaan. Nam. Seuralainen maisteli hawaijilaiskojun slidereilla, eli pienillä sämpylöillä, joita oli tarjolla neljää eri vaihtoehtoa. Suurimman vaikutuksen teki bbq-slider, jossa sämpylän sisällä oli erinomaisesti maustettua ylikypsää lihaa. Niin yksinkertaista voi täydellisyys olla.

Street Food Parkin löytäminen voi olla hiukan vaikeaa, ja onhan se turistin näkökulmasta aika keskellä ei mitään. Suosittelen silti vierailua. Alueella on lämmitetty katos, jossa voi seurata urheilutapahtumia screeneiltä ja paikalla on ilmeisesti useinkin live-musiikkia. Lisäksi alueella toimii ilmainen langaton netti. Pankkiautomaattikin löytyy.

Hodarikojut

San Franciscossa tykätään katuruoasta. Erilaisia ruokakojuja on ympäri kaupunkia paljon muuallakin kuin vain Street Food Parkissa. Yleisimpiä ovat perinteiset hot dog –kojut. Hodarit ovat hyviä ja vaihtoehtoja on useita – oma herkkuni oli hodari, jossa oli omenainen broilerimakkara. Myös lisukkeet olivat ainakin meidän kokeilemassamme kojussa kohdallaan: suolakurkkua ja sipulia sai annostella itse, samoin ketsuppia ja sinappia, jota oli valittavana kolmea erilaista. Pisteet todella hyvästä sinapista.

Burger Urge

Hippiajan keskus Haight Ashbury on täynnä second hand –kauppoja ja kaikenlaisia kuppiloita. Burger Urge tuntuu hippitunnelman keskellä jopa hiukan tylsältä, liian normaalilta. Ei silti kannata vieroksua sitä, sillä hampurilaiset ovat erinomaisia ja hinnat varsin maltilliset. Hampurilaiset ovat sen verran isoja, ettei ranskalaisia välttämättä tarvitse, mutta jos sellaiset kuitenkin haluaa, yhdestä annoksesta kyllä riittää useammalle syöjälle. Sienipurilaista voi suositella: sienet, paistettu paprika ja sipuli tekevät purilaisesta melkeinpä raikkaan makuisen.

Burger Urge sijaitsee Haight Streetillä Ashburyn risteyksestä Golden Gate -puistoon päin.

Mara’s Italian Pastry

North Beachista löytyy italialaisia ravintoloita ja kahviloita moneen lähtöön. Myös leipomoita ja delimyymälöitä on paljon, joten yksi hyvä vaihtoehto on ostaa herkut mukaan ja syödä Washington Squaren puistossa. Green Streetillä aivan puiston lähellä on ravintoloita, leipomoita ja delejä vieretysten. Lähellä Columbus  Streetin risteystä sijaitseva Mara’s on leivosten ystävän taivas. Kahvikin on ihan hyvää ja makeiden herkkujen lisäksi myynnissä on pizzaa.

’Witchcraft

Top chef –fanin täytyy tietysti käydä syömässä päätuomari Tom Collicchion ’Witchcraft-ravintolassa, joka tarjoilee täytettyjä leipiä, salaatteja ja keittoja. Parin vuoden takaisella New Yorkin matkallamme ’Witchcraftin kahvikioski sijaitsi aivan hotellimme lähellä, joten nappasimme siitä usein kahvit, jotka olivat kyllä erinomaisia. Nyt pistäydyimme maistamassa leipiä. Toimivat nekin.

San Franciscon ainoa ’Witchcraft sijaitsee Westfieldin kauppakeskuksessa, mutta kahvilaan sisälle pääsee vain Mission Streetiltä. Kauppakeskus muuten kannattaa kuitenkin huomata, jos nyt yhtään haluaa shoppailla.

Ravintolapäivää!

Kulutin tämän päivän ja aika pitkälti eilisenkin ravintolapäivän merkeissä. Mezekojumme nousi Katajanokan puistoon. Ruoat tuntuivat maistuvan.

Listalla oli muun muassa turkkilaista pide-leipää, hummusta, munakoisopaistosta, salaattia, marinoituja linssejä, tahnoja joka lähtöön sekä omena-oliiviöljykakkua.

Kakun resepti löytyy täältä, salaatin ja munakoison täältä.

Los Angelesin ihmeet: rannoilta studioille

Los Angeles oli itsestään selvästi osa Kalifornian road tripiämme, mutta osasin jo etukäteen ennustaa, ettei siitä ehkä tulisi uutta suosikkikaupunkiani. Ja niinhän siinä kävi. Oli hienoa nähdä kymmenistä tv-sarjoista ja elokuvista tuttu kaupunki, mutta loputon autossa istuminen ja suoraan sanottuna järjetön kaupunkirakenne eivät ole minun juttuni. Pidän kaupungeista, joissa voi liikkua kävellen ja tykkään ihailla arkkitehtuurin ihmeitä, eikä Los Angeles oikein vastaa näitä toiveita.

Oli siellä silti hienojakin juttuja. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin esimerkiksi halunnut viettää enemmän aikaa Pueblo de los angelesissa eli vanhassa Los Angelesissa, meksikolaisessa korttelissa. Olisin myös mielelläni tutkaillut kaupungin museot, joista kyllä löytyy aika hienoja juttuja. Nyt meillä oli vain pari päivää aikaa, josta aika suuri osa meni autossa kaupunginosasta toiseen ajellessa. Parasta mitä ehdin nähdä, olivat rannat ja Warner Brosin studiot.

Venice Beach

Venice Beach sopii rentoon rantahengailuun – toki moni pienempikin ranta taatusti sopii, mutta jos haluaa päästä Baywatch-tunnelmiin, kastella jalkansa aalloista ja saada takuuvarmasti naposteltavaa sopuhintaan, Venice Beach lienee varmin vaihtoehto. Rantakadulta löytyy kymmenittäin ruokakojuja ja krääsäputiikkeja, lähempää merta mm. kuuluisa skeittauspaikka ja tutunnäköiset hengenpelastajien kopit. 

 

Uimista en välttämättä suosittele, sillä vesi ei ole mitenkään lämmintä ja aallot ovat usein isoja. Uimapuku voi silti olla ihan hyvä valinta, sillä rannassakin kastelee helposti vaatteensa.

Venice ei ole mikään tiukkapipojen paikka. Rannalla ja rantakadulla hengailee monenlaista porukkaa lapsiperheistä ja skeittareista pummeihin ja huumekauppiaisiin, ja meno on sen mukaista – ei pelottavaa, mutta ei aina ihan siistiäkään. 

Warner Brosin studiot

Tiesin, että haluan jonnekin filmistudioille, kun kerran Los Angelesissa oltiin. Warner Bros valikoitui kohteeksi, koska siellä pääsee kenties parhaiten näkemään, miten elokuvia ja tv-sarjoja tehdään. Matkaseuralaiseni oli pari viikkoa aiemmin vieraillut Universalin studioilla, ja kehui niitä hauskaksi kokemukseksi, mutta enemmän huvipuistomielessä, kuin varsinaisesti studiona. 

Studioilla vieraileminen ei ole ihan ilmaista huvia. Kierros WB:n studioilla maksoi noin 40 euroa, Universal-vierailun hinta olisi ollut suunnilleen kaksinkertainen. Mielestäni WB tarjosi kuitenkin aika hyvin vastinetta rahoille. Kierroksen aluksi saimme nähdä videon studion historiasta ja sen jälkeen kiersimme studioiden aluetta katujunalla. Meidän kierroksellemme osallistui vähän yli kymmenen henkeä, joten oppaallamme oli hyvin aikaa vastailla kysymyksiin ja huomioida jokainen osallistuja. Kierros kesti yli kaksi tuntia, ja opas oli koko ajan mukanamme, selosti näkemäämme ja keskusteli kanssamme. Ja tietenkin opas oli jenkkityyliin erinomainen esiintyjä, joka vitsaili, kiusoitteli ja piti yllä showta. Kiersimme erilaisia kuvauspaikkoja – viidakon/metsän, suurkaupungin ja pikkukaupungin, käväisimme lavastevarastoissa ja vierailimme sekä talk shown että sit comin studioissa.

Frendien studio oli jo purettu, mutta Central Perk on säilytetty vierailijoiden iloksi.

Lavaste, joka voi oppaamme mukaan olla mikä tahansa amerikkalainen pikkukaupunki.

Studiovierailu kannattaa varata etukäteen, vaikka paikan päältäkin saa lippuja. Me olimme paikalla ajoissa ja päädyimmekin kierrokselle varttia ennen varaustamme, eli vapaita paikkoja löytyi. Siihen ei kuitenkaan kannata luottaa. Kannattaa myös tarkistaa reitti kunnolla etukäteen, sillä ainakin meidän navigaattorillamme oli hiukan vaikeuksia tunnistaa osoite.

Kierroksista lisää studion sivuilta.

Kuukauden kirjat, heinäkuu 2012

Heinäkuun kirjoista yksi on niin yli muiden, ettei tunnu fiksulta edes vertailla kirjoja. Jeffrey Eugenideen Middlesexissä on sivujakin enemmän kuin tuplasti kahdessa muussa lukemassani kirjassa, ettei lukukokemustenkaan vertailu tunnu mielekkäältä. Middlesex oli iso ja vaikuttava kokemus ja sen rinnalla kaikki muu taitaa vain hetken tuntua olemattomalta - vaikka ihan kivoja luettavia myös muut heinäkuussa käsiini sattuneet teokset olivat. Nyt arviointikin on varsin epätasa-arvoista - sille ei vain voi mitään, Middlesex on iso juttu.

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Valitsin Middlesexin matkalukemiseksi kahdesta syystä: reilu 700 sivuinen romaani riitti varmasti pitkien lentojen viihdykkeeksi, ja Hesarissa oli siitä keväällä pitkä, ylistävä kirjoitus (tuo ihan hyvä arvio on luettavissa täällä). Molemmat osoittautuivat hyviksi syiksi. Luettavaa riitti, ja kyllä, se oli aivan mahtavaa luettavaa.

Tarina Calliopesta, suvun geenimutaation perivästä kaksisukupuolisesta tytöstä ja miehestä, sekä hänen suvustaan, siirtolaisperheestä Yhdysvalloissa, on pitkä ja mutkikas. Se hyppii hahmosta toiseen, pienistä sattumuksista isoihin kaariin ja nykyhetkestä 1900-luvun alkupuolelle. Suvun sisäsiittoista tarinaa lukiessa on joskus muisteltava, että kuka nyt oikeastaan onkaan kenenkin mummo, äiti tai täti ja kuka minkäkin asian oikeastaan kokikaan. Romaani ehtii kerrata kreikkalaisen taruston, silkinviljelyn perusteet, välimerelliset herkut, Detroitin tuhon ja amerikkalaisen perhe-ihanteen muutokset. Ja samalla se on koskettava tarina ihmisistä, joita kohtaan on helppo tuntea sympatiaa.

Middlesex on romaani, joka vaatii lukijalta aikaa - ei vain siksi, että se on pitkä, vaan siksi ettei tällaista romaania kannata ahmia nopeammin kuin tuntuu mukavalta. Minä tykkäsin lukea sitä aika pitkiä pätkiä kerrallaan (aika usein tuntui aivan mahdottomalta laskea kirja käsistä), mutta pitää lukukertojen välillä kunnon taukoja. Tarinassa riitti ajateltavaa, eivätkä juonenkäänteet kadonneet mielestä, vaikka reissussa ei välillä tullut luettua lähes viikkoon.

Kaikesta tästä huolimatta Middlesex oli mielestäni helppoa luettavaa. Sen tarina oli niin kiinnostava, että halusin tietää, miten kenellekin käy. Jännitin, saavatko rakastuneet toisensa, selviävätkö salaisuudet ja uskaltaako Calliope olla oma itsensä. Vaikka romaani oli tosi pitkä, toivoin vain ettei se loppuisi liian pian. Yksikään luku ei tuntunut liian pitkältä, mikä sivujuoni ei tuntunut turhalta jaarittelulta.

Middlesex on kaunis romaani, ihana luettava, aivan mahtava kokemus.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Noukin Gavaldan romaanin äidin kirjahyllystä kaivatessani jotain helppoa ja nopeaa luettavaa viikonloppuvierailulle. Viiniä keittiössä täytti molemmat vaatimukset erinomaisesti. Sen lukaisi päivässä, eikä sen parissa tarvinnut ahdistua.

Gavaldaa sanotaan joskus chick litiksi. Mielestäni se on aika väheksyvä tapa ilmaista, että romaanit kertovat ihmissuhteista. En kutsuisi tätä teosta samanlaiseksi mestariteokseksi kuin Middlesexiä, mutta Viiniä keittiössä on silti ihan kelpo luettavaa. Se kuvaa hyvin miehensä jättämän nuoren äidin ja mennyttä rakkautta haikailevan appiukon mökkiviikonlopun. Hahmot tunteineen ja heidän keskustelunsa ovat uskottavia ja tuntuvat aika aidoilta.

Amelie Nothomb: Nöyrin palvelijanne

Nöyrin palvelijanne on mukana 10 kirjaa vallasta -sarjassa. Siksi tartuin tähän kirjaan, jota en taatusti muuten olisi huomannut. Onneksi tartuin, sillä voisin hyvin lukea lisääkin Nothombia. Tämähän oli aivan mainio kirja! Hauska ja kiinnostava, ja kuten Gavaldan teoskin, helppo ja nopea lukaista.

Noyrin palvelijanne kertoo Ameliestä (epäselväksi jää, tulisiko häntä pitää kirjailijan alter egona tai tarinaa totena, itse en halunnut vaivata päätäni tällaisilla kysymyksillä), joka lähtee töihin Japaniin, maahan josta on haaveillut lapsesta saakka. Nuori nainen pääsee töihin suureen japanilaiseen firmaan ja ajattelee edessään olevan menestyksekkään tulevaisuuden. Käy kuitenkin aivan päin vastoin: Amelie ei yksinkertaisesti ymmärrä pomojensa logiikkaa eikä osaa miellyttää heitä. Hän päätyykin nöyryytetyksi ja alennetuksi kerta toisensa jälkeen. Hän ei silti masennu täysin, vaan tarkkailee tilannetta kiinnostuneena. Tämä tarkkailu on hauskaa luettavaa.

Kirjan kansitekstin mukaan teoksesta voivat myös länsimaissa työskennelleet nuoret naiset löytää itselleen tuttuja kokemuksia. En tiedä siitä, ainakaan itse en lukenut tätä teosta minkäänlaisena kannanottona naisen asemaan työelämässä. Mutta ehkä sellaisestakin näkökulmasta voi löytää jotain kiinnostavaa. Kannanotto tai ei, Nöyrin palvelijanne oli ihan kiinnostava pieni makupala.