keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Chick lit, viihteen ytimessä?

Kesällä perustettu lukupiirimme tuo myös vetovastuulliselleen uusia aluevaltauksia. Lupasin kesällä ottaa vastuulleni uusien kirjojen etsimisen ja niiden esittelyn lukupiirillemme. Viime tapaamisessa muut piiriläiset hieman protestoivat: Paul Austerin Oraakkeliyö oli kuulemma alaviitteineen ja lukuisine tasoineen liian hankala ja piiriläiset kaipasivat vaihteeksi puhdasta viihdettä, tarkemmin sanottuna chick littiä. Hyväksyin mukisematta, mutta jouduin nostamaan kädet ilmaan: chick lit ei ole minulle mitenkään tuttu lajityyppi. Olen lukenut sitä aika vähän ja täysin sattumanvaraisesti, silloin, kun joku kirja on jostain syystä tai toisesta tarttunut käteen eikä muutakaan ole ollut lähettyvillä. En osannut äkkisältään edes nimetä chick lit -kirjoja tai -kirjailijoita. Onneksi muilla oli aihe paremmin hallussa. Nyt yöpöydälläni on Lauren Weisbergerin Haluan Harry Winstonin.
Lukupiirimme määrittely chick litistä oli jotakuinkin seuraava (ja mielestäni aika pätevä, näin vähäisellä kokemuksella arvioituna): kepeää, helppoa luettavaa, ihmissuhdejuttuja, nuorehkojen naisten ystävyyttä, ei köyhyyttä, sairautta tai väkivaltaa, vaatteita ja shoppailua, ei monimutkaisia, vaikeatajuisia kerronnan tasoja tai kielellistä kikkailua, taatusti onnellinen loppu. Aina luotettava Wikipedia määrittelee lajin näin: ”Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Tarina sijoittuu yleensä maailman suurimpiin metropoleihin, ja päähenkilönä on useimmiten 20–30-vuotias sinkkunainen, jolla on kiinnostava ura viestinnän, muodin tai viihdeteollisuuden parissa.” Weisbergerin teokseen pätivät oikeastaan kaikki nämä määrittelyt.

Koska tämä blogi ei ole erityisesti suunnattu kirjallisuustieteilijöille tai taiteentutkijoille, en ala sen syvällisemmin pohtia viihteen ja taiteen eroja tai sitä, mitä järkeä tässä erottelussa oikeastaan on, tai millä perustein sitä pitäisi tehdä. Erityisesti kirjallisuudessa - ja juurikin suuressa osassa niistä kirjoista, joita itse luen - tällaisten jaotteluiden tekeminen on vaikeaa ja oikeastaan aika turhaakin. Viihde voi olla myös syvällistä ja taide viihdyttää. "Viihdettä" käytetään liian usein arvottavana terminä ("Se on vain sellaista viihdettä"), vaikka lukijan (tai vaikka katsojan) rentouttaminen ja ilahduttaminen ovat ihan hyviä tavoitteita ja jos joku teos ne saavuttaa, ei se varmaankaan ole ihan arvoton. (Eikä nyt lähdetä mihinkään keskusteluun siitä, miten viihde vain puuduttaa massat, ja saa ne unohtamaan yhteiskunnan epäkohdat. Kun ei äärimmäisyyksiin mennä niin kai meille kaikille joskus eskapismikin sallitaan.)

Silti, vähän ahdisti mennä kirjastossa viihde-nimikkeellä varustetulle hyllylle. Pastellisävyjä, karkkivärisiä kirjankansia − ja pelkästään naiskirjailijoiden teoksia. Vähän hämmensi: miksi näille pitää olla oma kategoria? Mitä jos aina lainaisin luettavani tästä hyllystä? Ja entä jos täällä onkin joku huipputeos, joka ei koskaan edes saa mahdollisuutta osua silmiini, kun se on tungettu eri hyllyyn kuin vakavasti otettavina pidetyt romaanit? Ja miksi oikeasti viihde on synonyymi kepeille tarinoille naisista? Eikö miehistä voi kirjoittaa viihdettä, tai eivätkö miehet kaipaa viihdettä (koska turha kai sitä on kierrellä, ettei kukaan kai kuvittelekaan kovin monen miehen lainaavan mitään siitä hyllystä)? Monta hyvin ahdistavaa seikkaa. Ja kyllä, ehkä olen elitisti, mutta vähän nolotti tutkia sitä hyllyä ja vieläpä lainata siitä kirja.

Entä se itse kirja? Ihan ok, sanoisin. Aika kliseistä, vähän tylsääkin juuri siksi. Ei paljon kielenkäyttö sykähdytä, mutta eipä kyllä häiritsekään. Hahmojen kohtalot kiinnostavat ihan kohtalaisesti ja paikoin huomiot ovat ihan osuviakin. Vertaisin lähinnä johonkin jenkkiläiseen tv-sarjaan tai hömppäelokuvaan. Kyllähän niitä joskus katselee, mutta useimpia en kyllä parin viikon aikana ihan niin montaa tuntia, kuin 300 sivuisen kirjan lukemiseen menee. Liikaa vaatteita, meikkejä, tuotemerkkejä ja hiustenlaittoa.
Koko kokemus on ollut hämmentävä. En minä ajatellut lukevani pelkästään jotain syvällistä, vakavaa kirjallisuutta. Minulle vaikkapa John Irvingin kirjojen lukeminen on erinomaista lukunautintoa, rentoutusta, iloa – viihdytystä. Toki, niiden kohdalla ei voi aina luottaa tarinan päättyvän iloisesti, joten kirjan jälkeen olo voi olla surullinenkin. Pidän silti itse jonkinasteista yllättävyyttä viihdyttävämpänä kuin ennalta-arvattavuutta, joten pelkkä vähän surullisempien aiheiden käsittely ei vielä vie kirjan viihdyttävyyttä. Mielestäni Irving on siis hyvää viihdettä. Weisbergerin suurin ongelma oli mielestäni juuri sen hahmojen ja tyylin kliseisyys ja jossain määrin juonen ennakkoarvattavuus – mutta kliseinen tarinakin olisi mennyt ilman tyylin kliseisyyttä. Jos muutamat maneerit olisi korvannut vähän vähemmän käytetyillä, tarina olisi mennyt läpi ihan hyvin. Tuollaisenaan teos ei siis viihdyttänyt.
Mutta miksi tarvitaan se oma viihde-kategoriansa? Mikä näitä kirjoja nyt oikeastaan tarkalleen erottaa muista romaaneista? Jokin kepeys, varmasti, ja useimpia saman hyllyn kirjoja juurikin se chikc lit –kategoria. Olisi sitten nimetty niin se hylly. Luulenpä vain, että jos se Weisberger sijaitsisi samassa hyllyssä kuin Woolf (josta minä sitä siis aluksi turhaan etsin, kun muistin että siellähän se kaksoisvee sijaitsee), niin ehkäpä molempien lukijat helpommin avartaisivat maailmaansa, eivätkä ennakkoluuloisuuttaan jättäisi toista kokeilematta.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Lastenkirjoja: Uppo-Nalle

Ketään minut tuntevaa ei varmastikaan yllätä, että olin lapsi, joka mielummin istui rauhallisesti paikallaan kuunnellen satua, kuin juoksenteli ulkona leikkimässä. Kun iltasatu ei ollut tarpeeksi, yritin jopa lanseerata perheeseemme ilmiötä nimeltä aamusatu. Ei mennyt läpi, mutta kyllä meillä muulloinkin luettiin kuin iltaisin.

Lastenkirjat eivät jättäneet minua opinnoissakaan rauhaan – tai siis minä en jättänyt niitä. Tämä on siis kirjallisuuden osa-alue, jonka koen aika omakseni. 

Tässä kohtaa on tehtävä tunnustus: olen koukuttunut äitiysblogiin. Ei, EN ole raskaana, enkä edes suunnittele lapsia mitenkään välittömään lähitulevaisuuteen. Puolustaudun myös sillä, että mielestäni Project Mama on vähän muutakin kuin äitiysblogi. 

No, oli miten oli, ja naurakoon ken tahtoo, juurikin Project Maman Katjan lastenkirjapohdiskelu toi mieleeni, että voisin kai kirjoittaa myös lastenkirjasuosikeistani joskus. Koska niitä on niin paljon, en yritäkään tunkea kaikkia samaan blogaukseen. 

Aloitetaan siis tärkeimmästä, rakkaimmasta, siitä josta en luovu, jota tyrkytän aina ja kaikille ja joka tulee väistämättä kuulumaan omien lapsieni elämään sitten joskus kun niitä hankin. Siitä, jota minulle pitää lukea ääneen silloin kun elämä eniten ahdistaa tai pahemmanlaatuinen sairaus tekee olen aivan kamalaksi. Aloitetaan Uppo-Nallesta.

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle – koko sarja

Uppo-Nalle on kuulunut elämääni aina. Ensimmäinen kirjoista on ollut kotini kirjahyllyssä aina, se on hankittu isoveljelleni ja olen tainnut kuulla sitä jo siinä vaiheessa, kun en itse oikeastaan vielä paljonkaan tarinasta ymmärtänyt – suunnilleen vastasyntyneenä, siis. Minulle Uppo-Nallea on oikein lukemalla luettu ainakin neljävuotiaasta lähtien.

Uppo-Nalle eli Uppis on leikkinalle, tehty koneella Ranskassa ja täytetty sahajauhoilla. Kun sen omistaja, pieni poika, kiukustuu häviöstään korttipelissä ja viskaa Uppiksen yli laivan laidan, seilaa nalle kaksi vuotta merellä ja päätyy lopulta rannalle, jossa sitä odottaa ystävä, Reeta. Tästä alkaa varsinaisesti Uppiksen tarina.

Uppo-Nalle on erikoislaatuinen nalle, se nimittäin pukee ajatuksensa usein runomittaan. Samaa taipumusta on myös Reetan perheen lemmikillä, Laulavalla lintukoiralla. Runot ovat aivan mahtavaa kielellistä leikittelyä, osoitus Elina Karjalaisen taidoista ja huumorista. Ne myös jäävät pysyvästi mieleen, ja meidän suvussamme onkin tapana toistella muutamia erityisen osuvia. Yksi suosikeistani kertoo riitelemisestä (ja sitä on ehkä joskus lausuttu minulle jossain määrin opettavaisessa mielessä):

”Intän, intän ja jupitan
Väitän vastaan ja pukitan
Rähjään räyhään ja riitelen
Vietän aikaani inttäen”

Kirjasarja alkaa Reetan ja Uppiksen tapaamisesta ja myöhemmissä osissa ystävykset päätyvät monenlaisiin seikkailuihin, muun muassa matkoille Ranskaan, Kreikkaan ja Yhdysvaltoihin, Lappiin kullanhuuhtojiksi, orkesterin matkaan sekä peruskoulun ensimmäiselle luokalle. Tarinat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja niiden maailma on ihanan rikas. Kaikenlaista sitä Uppiksen avulla voikin oppia, esimerkiksi sen että Ranskassa poimitaan kalliita sieniä sikojen avulla, että New York tunnetaan myös nimellä Iso omena ja että kultaa huuhdotaan vaskoolilla. 

En tiedä mistä pidän Uppis-kirjoissa eniten: runoista ja muusta kielellä leikittelystä, huumorista, ihanasta lämmöstä ja turvallisuuden tunteesta, vai hahmoista, jotka tuntuvat edelleen kuin omilta sukulaisilta. Uppo-Nalle on jotenkin niin tärkeä osa lapsuuttani, että on vaikea edes ajatella mitä siitä pitäisi kertoa jollekin, joka ei koskaan ole kirjoihin tutustunut. Uppis on ihana.

”Reetan isoisä aloitti metsästyksen hyvin vanhana ja lopetti sen yhtä vanhana. Silloin kun isoisä päätti ryhtyä metsästämään, hän hankki itselleen takin, jossa oli neljäkymmentäkahdeksan taskua. Yhdessä taskussa oli yskänlääkettä vilustumisen varalta, toisessa pilli viheltämistä varten, kolmannessa vain avaamista varten ja neljännessä mansikkakaramelleja makean nälkään. Muut taskut olivat tyhjiä, sillä isoisä ajatteli panna niihin saaliin. (…)
Laulavan Lintukoiran isoisä sai naapurilta syntymäpäivälahjaksi. Hän otti lahjan vastaan, vaikka isoäiti suuttui ja sanoi, että koirat jättävät vain kuraa matoille ja karvoja parhaisiin tuoleihin. Tämän sanottuaan isoäiti ei moneen päivään sanonut mitään, tuhisi vain.
Isoisä lähti ensimmäiselle metsästysretkelleen turvallisin mielin, sillä naapuri oli sanonut, ettei isoisän tarvinnut huolehtia mistään. Laulava Lintukoira oli hyvää sukua, ja kaikki sen suvun jälkeläiset osasivat sekä seisoa että noutaa. Kun isoisä näki teeren istuvan puussa, hän istahti kaikessa rauhassa mättäälle imeskelemään mansikkakaramelleja ja sanoi koiralleen:
- Seiso! Nouda!
(Naapuri oli unohtanut sanoa isoisälle, että metsästäjän täytyi ampua olipa koira miten hyvää sukua tahansa, ja vaikka hän olisi tämän neuvon isoisälle antanutkin, ei siitä olisi ollut apua, sillä isoisähän oli unohtanut ostaa panoksia.)”
Uppo-Nalle (1977)

torstai 10. marraskuuta 2011

Finlandia-spekulointia

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin tänään (esimerkiksi täällä). Myönnettävä on, että olin aika yllättynyt, monestakin seikasta.

Ensinnäkin: Ehdolla on pelkkiä naisia
ja se on tietenkin uutisoinnin kärki. Aargh. Ihan oikeasti, mitä väliä sillä sukupuolella on ja onko nämä kaikki kirjat nyt niin erityisesti jotain naiskirjallisuutta? Eivät käsittääkseni. No, on kai se silti hiukan yllättävää, että ehdolla on vain toisen sukupuolen edustajia (enkä nyt viittaa tässä ”toisen sukupuolen” käsitteeseeen). Toisaalta myös Finlandia Juniorin saajiksi on ehdolla pääosin naisia: ehdokaskirjoista vain yhden tekijänä on mies, ja tässäkin kirjassa mies on vain toinen tekijöistä. Ilmeisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus on jo täysin hyväksytysti naisten toimialaa, joten se ei enää vaadi niin suurta huomiota.

Toisena: Ei Tervoa. Sinne suuntaan ei siis edelleenkään mene palkintoa, vaikka sitä on odoteltu ja veikkailtu vuosikaudet. Onko tämä nyt sitten tämän vuoden keskustelunaihe? Voi olla, Laylaa on kehuttu kovasti ja vähän kai alkaa jo olla sellainen tunnelma, että pitäisi sen palkinnon jo pikkuhiljaa alkaa Tervolle mennä. Mutta silti, Finlandia-ehdokkaat valitsee kolmehenkinen raati, ja palkinto annetaan yksittäisistä kirjoista eikä urasta. Vaikka Layla olisi kuinka mahtava, on ihan mahdollista että nuo kolme aidosti pitävät kuudesta kirjasta vielä vähän enemmän. Ei se Tervon romaanilta arvoa pois vie. Ja pakko hymistella ajatukselle: Tervon romaani Finlandia-palkittuna, se olisi kyllä jo sellainen joulumyyntihitti, ettei paremmasta väliä.

Kolmantena: Hirvisaari? Liksom? Vähän molemmat yllättävät, pakko myöntää. Hirvisaari ei ole imagoltaan ihan sitä nykyaikaista (ja ehkä vähän hankalaa) tyyppiä, joka niin usein palkinnot saa − vaikka onhan Finlandia tietysti aika erityislaatuinen palkinto. Liksom puolestaan on aiemmin halunnut jättäytyä Finlandia-kisan ulkopuolelle. Ja jatketaan: Hirvisaari Finlandia-palkittuna, kyllä sitäkin joulupaperiin käärittäisiin.

Neljäntenä: Miten en tiedä näistä tyypeistä mitään? Missä paljussa olen taas ollut? No, mukana on tietysti kaksi esikoistakin, joten annettakoon minulle anteeksi, etten tiedä Jenni Linturista yhtikäs mitään, enkä kyllä muista kuulleeni hänen teoksestaankaan. No, ne Liksom ja Hirvisaari nyt sitten ainakin ovat tuttuja jo äidinkielen oppikirjoista.

Finlandia-kisa on kyllä siinä mielessä hankalahko spekuloinnin kohde ja seurattavanakin hiukan tylsä, että yleensä en ole ehtinyt lukea ehdokaskirjoista yhtäkään. En nytkään. Ja oikeastaan vain Hirvisaaren ja Gustafssonin kirjoista olen edes kuullut tai lukenut paria lausetta enempää. En siis voi millään tasolla pätevästi arvioida raadin päätöstä
mainittakoon, etten sitä Tervon Laylaakaan ole lukenut. Eikä taida vielä olla moni muukaan.

Voi hyvin olla, että joku noista kuudesta romaanista löytyy minunkin joululahjapaketistani. Sitä odotellessa. On meillä ainakin Sofi Oksasta, Kjell Westöä, Hannu Väisästä ja Mikko Rimmistä lähivuosina lahjapaketeista kaivettu. Ja Helena Sinervon Runoilijan talossakin löytyy hyllystä. Eli eihän se minulle henkilökohtaisestikaan ehkä ihan yhdentekevää ole, kuka sen palkinnon saa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kakkuja, kakkuja, kakkuja! (Suklaa-hasselpähkinäkakku)



Synttärit saapuvat joka vuosi, oli sitä sitten juhlatuulella tai ei. Tänä vuonna en ollut ainakaan suuremmin juhlia järjestävällä tuulella, eikä vanheneminenkaan oikein innostanut, mutta halusin kuitenkin syödä kakkua ja tavata kavereita. Siispä kutsuin kaverit kahville ja leivoin neljä täytekakkua (tai no, yksi oli kääretorttu).

Rakkauden osoittaminen ruoalla voi olla monella tapaa ongelmallista ja vähän sairastakin, mutta minkäs sille voin, minusta vain on kamalan kiva leipoa ihmisille, joista pidän. Ja siinä koko höösäämisessä, aina taikinoiden vatkaamisesta pöytäliinan silittämiseen ja pöydän kattamisesta teen tarjoiluun on jotain tosi rentouttavaa ja tyydyttävää. Lisää tällaisia kahvitteluja siis, toivon, vaikken jaksaisikaan mitään isoja pippaloita vieraslistojen miettimisineen.

Kakkutarjoilu oli mielenkiintoinen mahdollisuus tarkkailla kavereiden erilaisia makumieltymyksiä ja makeansietokykyä. Itse pidin eniten pähkinäisestä suklaakakusta, joka sisälsi myös nutellaa ja banaania. Ei yllättänyt. Eniten makean perään olevien mielestä valkosuklaakakku oli ehdottomasti ykkönen. Itse olisin ehkä kaivannut siihen vaikka jotain marjoja ja taidankin seuraavaksi kokeilla valkosuklaa-smetanatäytetta vadelmien kanssa. Suklainen kermakakku ja mustikkarahkakääretorttu saivat nekin omat kannattajansa.



Suklaa-hasselpähkinäkakun alkuperäinen resepti on (jälleen) Leila Lindholmin Pala kakkua –kirjasta, mutta tietysti sävelsin vähän omiani. Alun perin kakku oli gluteeniton (vehnäjauhojen tilalla oli siis pähkinäjauhetta), ja tekemiseenkin olisi vaadittu monitoimikone. Jos tekisin kakkua uudestaan, lisäisin kenties reseptiin vielä yhden tai puoli teelusikallista leivinjauhetta. Ja koska kävi ilmi, etteivät kaikki todellakaan pidä banaanista kakuissa, voisin hyvin tehdä tätä kakkua ilman banaaniakin. Nutellakuorrute ja pähkinärouhe taikinassa nimittäin miellyttivät minua sen verran kovasti, että tätä reseptiä tulee taatusti hyödynnettyä jatkossakin.

Suklaa-hasselpähkinäkakku

1 ½ dl hasselpähkinärouhetta
1 ½ dl vehnäjauhoja
300 g tummaa suklaata
1 rkl kaakaojauhetta
200 g pehmeää voita
1 dl sokeria
6 kananmunaa
(1/2 tl leivinjauhetta)

Rouhi tai raasta 200 g suklaata ja sekoita pähkinärouheeseen ja jauhoihin. Lisää joukkoon kaakao, sokeri ja voi (ja leivinjauhe) ja sekoita tasaiseksi. Erottele kananmunien valkuaiset ja keltuaiset ja sekoita keltuaiset muihin aineksiin. Vaahdota valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Kääntele valkuaisvaahto varovasti vähän kerrassaan taikinaan.
Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun kakkuvuokaan (halkaisijaltaan 20-24 cm). Pilko loput suklaasta palasiksi ja painele kakkutaikinaan. Paista kakkua 175-asteisessa uunissa 30-35 minuuttia.

Täyte
1 dl nutellaa
2 ½ dl tomusokeria
4 rkl kaakaojauhetta
1 tl vaniljasokeria
100 g maustamatonta tuorejuustoa
1 rkl lämmintä kahvia
2 banaania

Sekoita nutella, sokerit, kaakao ja tuorejuusto tasaiseksi. Lisää kahvi. Pilko banaanit ohuiksi siivuiksi.
Täytä kakku: leikkaa se kahdeksi kerrokseksi ja levitä pohjalle täytettä ja banaanisiivuja. Nosta toinen kerros päälle ja levitä myös sille täytettä. Anna kakun tekeytyä ainakin pari tuntia ennen tarjoilua.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Kuukauden kirjat, lokakuu 2011

Kesällä perustettu lukupiiri on muuttanut lukemista ainakin sen verran, että on aikamoinen paine saada aina edes se yksi kirja kuukaudessa luettua. Kun lukupiirin kirjat tulee yleensä hankittua kirjastosta, on sielläkin siis käytävä vähintäänkin sen yhden kerran kuussa. Ja yleensä kirjastosta tarttuu aina mukaan useampi kirja.

Tässä kuussa lukupiirimme luki Paul Austeria, ja sen lisäksi käsiini tarttui vihdoin Joyce Carol Oatesin romaani. Minun on pitänyt lukea Oatesia jo pitkään, mutta aina se on jäänyt, kirjat ovat olleen lainassa kun olen niitä etsinyt, tai käsiin on tarttunut jo niin monta muuta kirjaa, etten ole jaksanut enää poimia mukaan Oatesin melko paksuja romaaneja. Nyt tähdet olivat vihdoin suosiolliset.

Paul Auster: Oraakkeliyö

En oikein tiedä mitä odotin Oraakkeliyöltä, ehkä toivoin sen muistuttavan Sattumuksia Brooklynissä –romaania enemmän kuin vaikkapa New York –trilogiaa. Oraakkeliyö oli jotain näiden väliltä, toisaalta mukava ihmissuhdetarina, toisaalta mystisiä elementtejä sisältävä hämmentävä ja monitasoinen kertomus. Se on tarina brooklyniläisestä kirjailijasta ja hänen kirjoittamastaan romaanista, sinisestä muistikirjasta johon kirjoitetut tarinat tuntuvat jotenkin hämmentävästi tulemaan tosiksi. Se kertoo kirjailijoista, taiteilijoista, New Yorkista, pakkomielteistä ja mielen sairauksista – kuten on Austerille tyypillistä.

Aluksi kahdella tasolla liikkuva, pitkiä alaviitteitä sisältävä romaani tuntuu sekavalta ja vaikeatajuiselta. Aika nopeasti lukemisesta kuitenkin tuli helpompaa, juttu alkoi luistaa ja viitteidenkin tarinoissa pysyi mukana.

Oraakkeliyö ei saanut minua mitenkään äärimmäisen ihastuneeksi, mutta ei se huonokaan kirja ollut. Se oli minulle kirja, jonka lukee nopeasti ja kivuttomasti, mutta jota ei jää loputtomasti muistelemaan. Hyvää viihdettä ja ajanvietettä, mutta ei mitään sellaista, jota ilman en voisi elää.

Joyce Carol Oates: Putous

Putous on tarina juuri vihitystä Ariahista, joka saapuu häämatkalleen Niagaran putouksille. Kesäisenä aamuna hänen tuore aviomiehensä katoaa, heittäytyy alas jyrkänteeltä putoukseen ja jättää vaimonsa odottamaan. Ariah jatkaa elämäänsä ja menee uusiin naimisiin, mutta Niagaran putouksista tulee lähtemätön osa hänen elämäänsä, niiden jylinä kuuluu taukoamatta taustalla kaikissa romaanin tapahtumissa.

Putoukset vainoavat niiden lähellä asuvia, Ariahia ja kaikkia hänen lähellään eivätkä jätä rauhaan. Osansa tarinassa on myös saatuneella Love Canalin alueella, jonka asukkaiden asiaa Ariahin juristimies alkaa kohtalokseen selvittää. Tehtaan saastuttama asuinalue, vaaralliset putoukset ja niiden loputon jylinä sekä kaupungin ylle putouksilta laskeutuva kosteus luovat tuntuvat kietoutuvan lukijankin ympärille. Kun ajattelen Oatesin romaania, ajattelen veden virtausta ja tihkuvaa, kylmää, epäilyttävää vettä, saastetta, koko ajan läsnäolevaa uhkaa, joka on tuttu mutta silti käsittämätön. (Ja jos ja kun ahdistuksen lisäksi alkaa kiinnostaa, Niagarasta Fallsin kaupungista ja itsemurhista löytyy paljon lisätietoja. Myös Love Canal on oikeasti olemassa - ja juuri niin saastunut, kuin Oates kuvaa.)

Oates romaani oli minulle iso lukukokemus. En oikeastaan ole varma, pidinkö kirjasta: se oli ahdistava, surullinen, masentavakin ja silti kaunis ja jotenkin hämmentävän kiehtova. Sitä oli pakko lukea, vaikka usein jo kymmenen sivun jälkeen tuntui, että oli lukenut liian pitkään, oli pakko levätä, hengittää, ja ajatella jotain muuta. Luin Austerin romaanin kesken Oatesin ihan vain siksi, että en pystynyt lukemaan Oatesia yhteen menoon. Jotenkin se vain oli liikaa. Toisaalta viimeinen reilu kolmannes kirjasta tuntui helpolta ja sen luin parissa päivässä, taisteltuani ensin ensimmäisten vajaan kahden kolmanneksen kanssa pari viikkoa.

Ihastuin kovasti Oatesin tyyliin. Se ei ole helpoista helpoin, mutta miellytti minua kovasti. Niagaran putousten jylinän ja kutsun voi miltei kuulla, ja Ariahin ahdistus tuntuu niin aidolta että se melkein tarttuu lukijaankin. Ostin jo kirjamessuilta yhden Oatesin romaanin lisää ja aion taatusti tutustua muihinkin. Jotain niin kiinnostavaa, samaistuttavaa ja hämmentävää tässä kirjassa oli, että haluan ehdottomasti lukea lisää vastaavia kirjoja.