Kirjamessukokemus 2011

Pakkohan sinne oli taas itsensä tunkea, ilmaislippujen voimin tietenkin. Kunnon kulttuuritädit eivät tietenkään tukeudu mihinkään älypuhelimiin, vaan hakevat kirjakaupasta messuesitteen ja merkkaavat tussilla ohjelmaan ne jutut, joita voisi ehkä haluta mennä kuuntelemaan. Sen lehtisen kanssa siellä on sitten kiva suunnistaa ja epätoivoisesti selailla sivuja, että mitä tässä nyt milläkin hetkellä oli menossa ja missä helkkarissa mikäkin lava sijaitseekaan. Tämä kaikki on osa kokemusta, samoin kuin tungos ja pakollinen herkkupalojen metsästys. 

Vierailun aluksi on tietenkin vertailtava pakko nähdä – ja olis kiva nähdä –kohteet seuralaisen kanssa. Onneksi perinteinen messukaverini tapaa ympyröidä aika paljon samoja juttuja, eikä pahastu siitä, että yleensä väsähdämme jossain vaiheessa ja keskitymme ainakin hetkellisesti juoruiluun ja juustopaloihin kulttuurielämyksiä enemmän. Näin oli nytkin. Molempien listalta löytyi ainakin Chick litiä, Kauko Röyhkää, Missä kuljimme kerran –elokuvapohdintaa sekä Baudelairen Pahan kukat –teoksen uuden käännöksen esittely ja niitä kaikkia kävimme kuuntelemassa. Näiden lisäksi tuli siinä shoppailun ohessa kuunneltua myös Kristiina Halkolan haastattelu.

Hillitsin itseni kohtalaisen hyvin. Ostin vain yhden leivontakirjan, sekin oli tarjouksessa. Antikvariaattiosastolla hieman innostuin ja ostin yhdestä kojusta kolme romaania. Mutta se sallittakoon, ainakin kun yksi kirjoista oli Irvingin Garpin maailma, jota olen etsinyt (käytettynä) jo jonkin aikaa ja jonka taatusti lukee useampi perheenjäsen. Lisäksi mukaan tarttui Cunninghamia ja Joyce Carol Oatesia. Pidän silti suoritusta varsin maltillisena.

Joululahjalista (tai lista kirjoista, joita alan pian etsiskellä divareista) sen sijaan alkoi jo syntyä. Sille löysivät tiensä ainakin Antti Nylenin Pahan kukat –käännös, Kristiina Halkolan elämänkerta ja Sofi Oksasen Liian lyhyt hame –runokokoelma.  Näin muutamia tärkeimpiä mainitakseni.

Pakko todeta, että olen yhä samaa mieltä kuin vuosi sitten: onhan se aika outo ajatus, että pitäisi maksaa päästäkseen ostamaan, ja kaupantekoahan ne messut ovat. Syvällisimmät kirjallisuuskeskustelut käydään aivan muualla, eivätkä ne kirjatkaan siellä messuilla mitenkään superhalpoja ole. Kunnolliseen analyysiin ei parikymmentä minuuttia yleensä riitä, keskustelua harvemmin syntyy - ja miten syntyisikään, kun kuulijat eivät useimmiten ole vielä tutustuneet teokseen. Ei se silti tarkoita sitä, ettei messuilta voisi löytää erinomaisia lukukokemuksia tai kuulla kiinnostaviakin ajatuksia kirjoista ja kirjallisuudesta.

Vuohenjuustoherkkua (Vuohenjuusto-parsakaalipiiras)

Tykkään kovasti suolaisista piirakoista, mutta ovathan ne arkioloissa vähän hankalia: eivät ihan täytä kunnon aterian tehtävää, mutta tuntuu tyhmältä tehdä ihan vaan itselleen naposteltavaksikaan. Etenkin, kun töistä tulee lounaskuponkien houkuttelemana käytyä syömässä toinen toistaan epäterveellisimpiä ja aivan liian suuria lounaita, ja illalla olisi kai fiksua pysyä lähinnä hedelmien parissa.

Vuohenjuusto-parsakaalipiiras on kuitenkin sen verran täyttävä herkku, että se menee hyvin kevyestä ateriasta. Ja jos kaveriksi tekee vaikka salaatin tai keiton, täyttyy vatsa taatusti. Toisaalta se on kyllä myös täydellinen väli- tai iltapala ja maistuu vaikka viinin kanssa filosofisten keskusteluiden siivittäjänä.

Tämä piiras on se ruokalaji, jonka takia rakastuin vuohenjuustoon. Sitä on siis syyttäminen paljosta, sillä kaikenlaisia vuohenjuustoa sisältäviä ruokia on tullut tehtyä ja tilailtua ravintoloissa sittemmin aikasen paljon. Resepti on taas, kuten useimmat suosikkini, helppo ja nopea, eikä vaadi ihmeellisyyksiä. Ja kuten niin monet muut suosikit, sekin on sarjaa ”löytyi jostain lehdestä joskus kauan sitten, mutta en ihan tiedä enää mistä, ja mitä siinä alkuperäisessä ohjeessa oikeastaan edes sanottiin”. Olen siis ehkä muokannut jotain. Ja usein oikaisen vielä senkin verran, etten laita munia ja kermaa. Menee niinkin.

Vuohenjuusto-parsakaalipiiras

300 g vuohenjuustoa

1 isohko sipuli

500 g parsakaalia

500 g voitaikinaa

2 kananmunaa

2 dl (ruoka)kermaa

suolaa, mustapippuria

Hienonna sipuli ja pilko parsakaali sopiviksi paloiksi – jos käytät pakasteparsakaalia, se on yleensä valmiiksi aika hyvin paloina, mutta voihan niistäkin isoimpia vähän pilkkoa. Kuullota sipulia hetki pannulla ja lisää pannulle myös parsakaali. Kypsennä niin, että sipuli on makeaa ja parsakaali hieman pehmennyt. Mausta kasvikset suolalla ja mustapippurilla. Sekoita kerma ja kananmunat. Pilko vuohenjuusto.

Peitä irtopohjaisen kakkuvuoan pohja leivinpaperilla. Kauli 2/3 voitaikinasta levyksi. Painele se kakkuvuoan pohjalle ja reunoille. Kauli lopusta taikinasta piirakalle kansi. Laita parsakaali ja sipuli piirakan pohjalle ja levitä päälle juusto. Kaada päälle kermaseos. Asettele kansi piirakan päälle ja yhdistä reunojen ja kannen taikinat. Pistele kanteen haarukalla ilmareikiä.

Paista piirasta 225-asteisessa uunissa noin 25 minuuttia.

Kuukauden kirjat, syyskuu 2011

Olen taas sairastellut, enkä ole jaksanut edes lukea. Siksi myös tämä päivitys tulee vasta nyt, pari viikkoa myöhässä. Halusin silti kirjoittaa jotain näistäkin kirjoista, edes tavan vuoksi. Täytyy todeta, että yksi mahtavimmista kirjallisuustieteen opintojen opettamista asioista on se, ettei kaikista kirjoista todellakaan tarvitse pitää, eikä kaikkia tarvitse edes ymmärtää. Eikä siitä tarvitse mitään tunnontuskia kokea.

Paolo Coelho: Alkemisti

Kun kirjan kannessa luvataan, että se muuttaa lukijan maailman, odotukset ovat kovat. Ja niitä seuraa helposti pettymys, niin nytkin. Coelhostahan nyt on tietysti puhuttu paljon, sitä on hehkutettu ja – kuten kansikin kertoo  - myyty myös. Mutta missä on vika, kun en saanut siitä juuri mitään irti? Olenko liian kyyninen, sokea tai epäileväinen? Enkö jotenkin osaa avata silmiäni sille jollekin maailmaamuuttavalle voimalle, jonka esittelyteksi lupaa? Voi olla. Tai sitten Coelhon kirja on vain juuri sellainen yksinkertainen satu, jona sen luin, ja jonka suuri filosofia on kyllä ollut minulle tuttua kamaa jo aiemminkin. Mene ja tiedä.

Ainakin pintatasollaan Alkemisti kertoo aarretta etsimään lähtevästä paimenesta. Matkallaan paimen tapaa monenlaisia mystisiä hahmoja, epäonnistuu ja onnistuu, etsii ja löytää. Paimen matkustaa Espanjasta Marokkoon ja halki Saharan Egyptiin ja pohtii tapaamiensa hahmojen sanoja – ja lopulta ymmärtää ne.

Juuri muuta tasoa minä en tästä tarinasta löytänyt, mutta parempaa onnea muille. Kai tästä kirjasta moni pitääkin, itse lähinnä ärsyynnyin. Helppo- ja nopealukuinen se kuitenkin oli, eli menetteli siinä mielessä. Eikä siis ota paljoa, jos ei annakaan.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Juuri kun olin intoillut Cunninghamista, tartuin aivan sattumalta Elina Hirvosen romaaniin, jossa päähenkilö lukee Tunnit-romaania. Rouva Bovarysta alkanut kierre siis jatkuu edelleen. Hirvosen romaanin tajutakseen ei ole mitenkään tarpeellista tuntea Woolfin tai Cunninghamin teoksia, mutta ainakin tällaiselle intertekstuaalisuudesta innostuvalle (ja tekstien erilaisiin yhteyksiin opintojen takia jonkin verran perehtyneelle) yhteys oli kiinnostava.

Luimme Hirvosen romaanin lukupiirissämme, ja meillä oli hieman erimielisyyttä siitä, mistä romaani oikeastaan kertoi, mikä siinä oli oleellisinta. Itse luin sitä tarinana sisaruksista ja siskon vaikeasta tilanteesta veljen mielisairauden takia, mutta osa lukupiiriläisistä piti tärkeimpänä amerikkalaisen Ianin (eli tuon siskon, Annan, poikaystävän) tarinaa, osalle kirja oli ennen kaikkea kuvaus sodan haavoittamien isien perheistä. Romaani tarkastelee kaikkia näitä aiheita yhdestä päivästä käsin, kuten toki Woolfin ja Cunninghamin perinteitä kunnioittaen kuuluukin. Tarinoiden ketjussa on nyt Annan vuoro haluta keskittyä vain kirjaan, vaikka hänen pitäisi mennä tapaamaan veljeään mielisairaalaan, ja päätyä muistelemaan omaa elämäänsä ja lähipiirinsä kokemuksia.

Hirvosen teosta oli miellyttävä lukea. Se ei kenties nouse mihinkään kaikkien aikojen suosikkini –listalle, mutta aion kyllä tutustua muihinkin kirjailijan teoksiin.Hahmot olivat todentuntuisia ja koskettivatkin. Erityisesti sisaruussuhteen kuvaus tuntui todelta ja se olikin romaanissa hienointa. Rouva Bovary - Tunnit -yhteyden viihdyttävyyden lisäksi, siis.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Kuten Morrisonin romaanit yleensä, Sinisimmät silmätkään ei ollut helppoa luettavaa. Se on rakenteeltaan hankala ja aiheestakin oli hiukan vaikea saada kiinni, mielestäni vaikeampaa kuin muiden lukemieni Morrison kirjojen kohdalla. Tarina alkaa kuvauksella vaikeasta kesästä, jolloin kukat eivät kasvaneet ja Pecola oli raskaana – ja menetti lapsen. Tätä romaani alkaa taustoittaa, ajatusvirran omaisesti, vaeltaen aiheesta ja hahmosta toiseen.

Morrisonin romaaneista ei voi sanoa tulevan hyvä mieli, sen verran rankkoja aiheita ne aina käsittelevät. Sinisimmät silmät on jotenkin kaiken ahdistuksen, riittämättömyyden ja sivullisuuden ytimessä. Mikään hyvä ei vain tunnu mahdolliselta sen maailmassa, ei kertoja-Claudialle eikä pääosaan nousevalle Pecolalle. Molemmat ovat pikkutyttöjä, voimattomia vaikuttamaan omaan kohtaloonsa, lähtökohtaisesti heikoimpia. Pecola tahtoisi itselleen siniset silmät, kuten kaikkien ihailemalla Shirley Templellä. Yhtä toivottomalta kuin haave uusista silmistä, tuntuu mahdollisuus päästä elämässä joskus osaksi jostain muustakin kuin köyhyydestä, alemmuudesta ja kaikenkattavasta surkeudesta. 1940-luvulle sijoittuvassa kirjassa ei juuri valoa tai toivoa ole.

Ja silti Morrisonin tavassa kirjoittaa on aina jotain kaunista, jotain jonka takia hänen kirjojaan aina haluaa lukea. En oikein tiedä mitä, luulen etten ihan aina ymmärrä Morrisonia. Jokin tavassa ilmaista asioita kuitenkin viehättää minua ja se, miten tarinat rakentuvat kokonaisuudeksi, joka avautuu kunnolla vasta romaanin lopussa (jos silloinkaan), on jotenkin uskomattoman kiinnostavaa.

Tapaksia tytsyjen kanssa

Kokoonnuimme parin kaverin kanssa niin kutsuttuun mässäilyiltaan. Tällä kertaa teemana olivat tapakset, ja osoittautui, että kyllä niilläkin saa itselleen aikamoisen ähkyn, vaikka suurin osa tapaksista olikin ihan kasviksia. Kun kolme tyttöä käy kaupassa ja jokainen ostaa suosikkijuttujaan, tulee kokoelmasta melkoinen. 

Kesäisellä aterialla tutuksi tulleet avokadoskagenit olivat kavereideni ehdoton vaatimus ja niitä hehkutimme taas kilpaa. Että voikin olla hyvää. Itse halusin tutustuttaa kaverit Barcelonan herkkuun, marinoituun manchegojuustoon. Sain sitä kerran hämyisessä barcelonalaisessa tapasbaarissa, ja siitä tuli heti suosikkini. Ihan samaan tunnelmaan ei tietenkään kotona pääse, mutta hyvää se on kotioloissakin. Onneksi tätä tapasta on helppo tehdä itse ja manchegoakin löytyi lähikaupan hyllystä.

Näiden lisäksi pöydästä löytyi tietysti oliiveja, paria laatua juustoa, sardiineja, aurinkokuivattuja tomaatteja, viinirypäleitä ja hunajamelonia – sekä tietysti viiniä ja jälkiruokaa.

Marinoitu manchego

Manchegojuustoa

Oliiviöljyä (käytimme aurinkokuivattujen tomaattien öljyä)

Valkosipulia

Yrttimausteita, esim. basilikaa

Balsamicoa

Pilko manchego kuutioiksi – minkä kokoisia nyt haluatkaan napostella. Hienonna tai murskaa valkosipuli mahdollisimman pieneksi. Pari kynttä riittää jo aikamoiseen satsiin juustoa, eli ei kannata liioitella valkosipulin kanssa. Levitä juustot laakealle astialle, kaada päälle mausteet ja öljyä sen verran, että jokainen juustopala voi imeä sitä. Juustojen ei kuitenkaan tarvitse kokonaan peittyä. Balsamicoa tarvitaan vain vähän, itse laitoin noin teelusikallisen. Anna maustua jääkaapissa puolisen tuntia ja sekoita tarvittaessa välillä, niin että kaikki juustopalat maustuvat.