Mustikka ja muru

Koetan (epätoivoisesti) tyhjentää pakastintani. Siksi viikonlopun leipomisvimmaa oli hoidettava leivonnaisilla, johon saattoi tunkea jotain pakkasesta löytyvää ainesta. Jotain marjaisaa siis mieluiten. Tavallinen mustikkapiirakka ei oikein houkutellut, joten päädyin Leila Lindholmin Pala kakkua – ja paljon muuta –kirjan mustikka-murumuffineihin.

Olisin taas voinut noudattaa ohjetta hieman tarkemmin. En mitannut marjojen määrää, joten taisin laittaa niitä hieman enemmän kuin ohjeessa neuvottiin, ja muffinini olivat hieman veteliä ja sottasivatkin aika kovasti (pakastetut mustikat ovat tietysti vetisempiä kuin tuoreet). Mutta olivat ne kyllä hyviäkin. Muruseos toi mukavasti lisää rapeutta ja makeutta.

Mustikka-murumuffinit

100 g voita

2 dl maitoa

2 kananmunaa

1 ½ dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

Täyte:

5 dl mustikoita

Muruseos:

74 g voita

2 dl kaurahiutaleita

1 dl vehnäjauhoja

1 dl sokeria

Sulata voi ja lisää siihen maito. Vaahdota kananmunat ja sokerit vaaleaksi vaahdoksi. Sekoita vaahtoon haalea neste. Kääntele jauhot ja leivinjauhe taikinaan.

Sekoita muruseoksen ainekset.

Täytä muffinssivuoat vuorotellen taikinalla ja mustikoilla. Ripottele päälle muruseos. Paista isoja muffineja 175 asteessa noin 25 minuuttia ja pieniä 200 asteessa noin 15 minuuttia. Jos mustikat ovat jäisiä, paistoaika voi olla pitempikin.

Kun muffinit oli syöty (ja siinä ei kauaa kestänyt) teki edelleen mieli jotain leivonnaista. Muistelin kaiholla muffineita. Eilisen työpäivän jäljiltä olin kuitenkin sen verran väsynyt, etten jaksanut mitään suureellista, ja niinpä tein muffinit ilman muffineita, eli mustikka-murupaistoksen. Kyllä sekin aina toimii, ainakin jätskin kanssa. Paistoksen voi toteuttaa vaikka muffinien täytteen ja muruseoksen yhdistämällä: mustikat vuokaan (ja sekaan voi laittaa pari ruokalusikallista vehnäjauhoja) ja muruseos päälle. 200-asteiseen uuniin kunnes muruseos on hieman ruskistunut pinnalta, ja pikaherkku on valmis.

Kuukauden kirjat, toukokuu 2011

Kuukauden kirjojen listaus tulee nyt reilusti seuraavan kuun puolella, mutta tuleepa kuitenkin! Toukokuu oli siinä mielessä minulle aika poikkeuksellinen kuu, etten lukenut juuri lainkaan fiktiota. Suuren osan ajasta kulutin matkaoppaiden parissa, ja niiden lisäksi tuli luettua kaksi englanninkielistä Pariisi-kokemuksista kertovaa kirjaa. Ja jotta vielä entistäkin enemmän saisin pohtia, mitä kaikkea sitä tuleekaan luettua – ja kenties harkittua myös niiden takakansien lukemista juonipaljastuksista huolimatta – luin myös Nick Hornbyn kirjan jalkapallofaniudesta. Ja jos joku nyt pohtii, niin ei, en ole mikään intohimoinen jalkapallofani, en oikeastaan tiedä juuri mitään brittien jalkapalloseuroista tai –sarjoista. Pariisi-aiheisille kirjoille sen sijaan oli selkeä tilaus, ne auttoivat kovasti matkaan virittäytymisessä työkiireiden ohessa.

Adam Gopnik: Paris to the Moon

Gopnikin teos koostuu hänen Pariisissa asuessaan kirjoittamistaan kolumneista. Tekstit käsittelevät Pariisia ja Ranskaa monelta kantilta: on politiikkaa, historiaa, ruokakulttuuria, Gopnikin oman perheen kokemuksia ja kulttuurierojen tarkastelua. Gopnikin amerikkalaisesta näkökulmasta Ranska on usein outo silloinkin, kun suomalainen ei ymmärrä hämmentyä – kyse on siis usein enemmänkin Euroopan ja Yhdysvaltojen eroista, kuin vaikkapa Pariisin ja New Yorkin eroista.

Gopnik selvästi rakastaa Pariisia, ja hänen kirjansa toimi erinomaisesti Ranskan matkaan orientoitumisena. Samassa paketissa tuli kaupunkikuvausta, perhe-elämän huvittavia sattumuksia ja vähän historiatietouttakin. Mukavaa kirjassa oli myös se, että jos joku aihe ei erityisesti kiinnostanut, saattoi sen luvun jättää lukematta.

Nick Hornby: Hornankattila

Ilmeisesti jotkut ihmiset vain osaavat kirjoittaa niin, että heiltä lukee mitä vain. Hornby toimii kohdallani näin. Hornankattila kertoo Hornbyn oman tarinan jalkapallofanina, miten hänestä tuli fani ja miten jalkapallo on kulkenut mukana elämässä siitä lähtien. Se kertoo enemmän intohimoisesta faniudesta kuin jalkapallosta, mutta ei tätä kirjaa silti voi suositella kenellekään, joka ei edes ihan vähän ole kiinnostunut jalkapallosta.

Tarina etenee Hornbylle merkityksellisten peliä myötä. Ei välttämättä finaaliotteluiden tai jännittävimpien pelien, vaan niiden, jotka ovat jääneet mieleen jonkun Hornbylle henkilökohtaisesti tärkeän asian takia. Juuri siksi minäkin jaksoin kirjan lukea, ja vieläpä pidin siitä.

Sarah Turnbull: Almost French

Turnbullin kirja on chick litiä parhaimmillaan. Siinä australialainen Turnbull kertoo omasta elämästään, siitä miten hän Eurooppaa kiertäessään tapasi ranskalaisen miehen, rakastui ja muutti Pariisiin. Gopnikin tapaan Turnbullkin kertoo kulttuurien törmäyksistä ja tarkastelee ranskalaisten ja australialaisten eroja, mutta hänen tyylinsä on paljon henkilökohtaisempi. Turbull ei kirjoita politiikasta tai historiasta, vaan hän kertoo omasta elämästään, kahden ihmisen kohtaamisesta ja suhteesta.

Almost French on kevyttä ja viihdyttävää lukemista, ei huikein tarina, jonka olen koskaan lukenut, mutta toimii tyylilajissaan. Sen parissa ei tarvitse jännittää eikä hermoilla, vaan pelkästään rentoutua.

Pari palaa Pariisia lisää

"Kotikatu" Pariisissa. Ylhäällä häämöttää Moulin de la Gallette.

Jäin vielä miettimään Pariisin reissun kohokohtia ja kyllähän niitä mieleen tuli, kun kuvia katseli. Myös tämänpäiväinen reissu ruokakauppaan muistutti, että jotkut asiat nyt vaan ovat paremmin Ranskanmaalla. Ainakin siiderivalikoima. Tässä nyt siis vielä muutama muisto ja suositus (niitä kuulemma mielellään luetaan).

Ensin siitä siideristä. Tykkään kovasti siideristä, en suomalaisista versioista, vaan esimerkiksi monista suomalaisista kaupoistakin löytyvistä ranskalaisista ja englantilaisista omenasiidereistä. Ranskalaiset valikoimat olivat kuitenkin jotain aivan toista kuin meidän kauppojemme ja siiderit aika kaukana suomalaisista light perry -juomista. Yhtenä päivänä päätimme, että lounaaksi riittää täytetyt letut ja siideri, oli nimittäin sen verran kuuma, ettei oikein tehnyt mieli mitään suurta ateriaa. Siispä matkaoppaan suosittamaan creperieen. Creperiet ovat siis ravintoloita tai kojuja, jotka tarjoilevat (vain) täytettyjä lettuja eli crepejä. Crepen oheen kuuluu juotavaksi siideri. Oppaassa suositeltu ravintola (Breizh cafe Maraisissa) oli tupaten täynnä, ja siellä pyyntöömme pelkistä makeista letuista ja juomasta lounasaikaan suhtauduttiin aluksi kummeksuen. Lopulta homma kuitenkin sujui hyvin ja sekä letut että siideri olivat erinomaisia. Suosittelen erittäin lämpimästi! Suolaisista letuista saa helposti tukevammankin aterian ja creperieitä löytyy kyllä joka puolelta, eikä varmaankaan olisi ollut tarpeellista jonottaa turistirysään – vaikka sen tarjottavat kyllä olivat erinomaisia.

Toinen pakollinen herkku oli tietenkin jäätelö. Kun joka oppaassa mainostettiin Berthillonin jäätelöä, menimme sitten etsimään ”sitä oikeaa kioskia” Ile St-Louis –saarelle. Firman kioskeja löytyi ties kuinka monta, jokaisen edessä valtava jono. No mehän jonotimme. Viiden euron jätskiin sai kolme pikkuruista palloa – valintamme olivat hedelmäsekoitus, tumma suklaa ja (yllätys, yllätys) raparperi. Herkullista, mutta huijattu olo jäi. Myöhemmin näimme monta Berthillonin kioskia pitkin kaupunkia, eikä yhdenkään edessä ollut jonoa. Jos siis haluaa välttämättä juuri tätä kaupungin parhaaksi mainostettua jätskiä – oli se hyvää, sitä en kiellä – ei kannata mennä Ile St-Louisin kioskeille, ellei aivan hirvittävästi rakasta jonottamista.

Tunnelmalliseksi istuskelupaikaksi Montmartressa joko syömingin tai juomingin parissa voin suosittaa Moulin de la Galetten juuressa sijaitsevia ravintoloita, tai ainakin niiden terasseja. Terasseilta avautuu hienot näkymät alas rue Tholozea ja kattojen yli kaupungille. Satuimme olemaan paikalla lämpimän päivän iltana, jolloin kaupungin yllä salamoi, mutta Montmartressa sai vielä nauttia lämmöstä.

Pariisi, croissantit ja jonotuksen ihanuutta

Blogihiljaisuuteen on tällä kertaa hyvä syy: vietin pitkän viikonlopun Pariisissa. Olin ensimmäistä kertaa Pariisissa ja tarkoituksena oli herkutella oikein kunnolla, ottaa rennosti nähtävyyksien suhteen ja unohtaa työ- ja kaikki muukin mahdollinen arkistressi. Onnistuin näissä vaihtelevasti. Ruokapaikkojen valinnassa tuli muutamia ongelmia, eikä hotellin lähistöllä sijainnut erinomaiseksi mainostettu paikka ollutkaan auki. Museot ja nähtävyydet tuli koluttua ehkä liiankin tunnollisesti. Stressinaiheuttajat kuitenkin unohdin tehokkaasti, muutamat nähtävyydet olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia ja kyllä niitä herkutteluhetkiäkin matkaan riitti.

Parasta herkuttelua oli tämä:

Rue Abbessesilta, ihan hotellimme läheltä löytyi edullinen aamiaispaikka, jonka aamiaisen sai nauttia viihtyisästi ulkosalla. Erinomaista kahvia, patonkia voilla ja hillolla, pan au chocolatia (eli suklaatäytteisiä pasteijoita) ja tuorepuristettua appelsiinimehua. Aika täydellistä minun makuuni. Ja mainittakoon vielä, että leivonnaiset (pan au chocolatin tilalla olisi saanut myös croissantin) baarimikko haki viereisestä Le Grenier à pain -leipomosta, joka on viime vuonna palkittu Pariisin parhaan patongin tekijänä. Leipomoon oli muuten aikamoinen jono etenkin sunnuntaina, ja ihan syystä.

Muutenkin suurinta herkkua olivat leipomotuotteet. Aamupalan sai hyvin syötyä niinkin, että joi kahvilassa vain kahvin ja haki sitten jostain monista leipomoista haluamansa croissantin tai leivän. Välipaloja ja naposteltavaa saa Ranskassa helposti, joka nurkalta löytyy joku kahvila, leipomo tai kauppa joka myy täytettyjä patonkeja, pannineja tai crepejä (eli suolaisella tai makealla täytettyjä lettuja). Tämä oli minulle tuttua muualta Ranskasta, mutta vain korostui Pariisissa. Tykästyinkin reissun aikana croissantteihin entistä enemmän, ne vaan olivat niin täydellisiä.

Aamupalapaikka oli tosiaan erinomainen, mutta muuten tuurimme vaihteli. Majailimme Montmartressa, vanhalla taiteilijakukkulalla, joka on nykyisin aika turistipaikka – kiva ja nätti paikka, mutta turistien takia välillä sai miettiä, mitkä kuppilat olivat tarkoitettuja vain turistien huijaamiseen ja mistä oikeasti saisi hyvää syötävää sopuhintaan. Toisena iltana laahustimme jalat väsyneinä myös hotellin lähellä, rue Lepicillä sijainneeseen ravintolaan nimeltä Les 2 Moulins. Sisällä huomiomme kiinnitti iso Amelie-elokuvan juliste ja toisella seinällä oleva kuva leffasta. Pienen tarkastelun jälkeen totesimme olevamme kuppilassa, jossa kyseisä leffaa kuvattiin, Amelien työpaikalla siis. No, meitä tuo ei hetkauttanut mutta varmaankin paikka on Amelie-faneille kiva juttu, sen verran ahkeraan osa ruokailijoista itseään ravintolassa kuvautti. Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää. 

Matkan aikana ehkä eniten rasitti loputon jonottaminen. Pariisi on kai edelleen maailman suosituin turistikohde, ja sen kyllä huomaa. Jenkkituristeilta ei voinut välttyä ainakaan minkään pienenkään nähtävyyden lähettyvillä. Louvre ja 1800-luvun taiteeseen keskittynyt Musée d’Orsay olisivat kenties jaksaneet kiinnostaa hiukan kauemmin, jos niihin ei olisi tarvinnut ensin jonottaa tuntia. Onneksi Ranskassa halutaan tukea nuorten kulttuuriharrastusta, ja alle 26-vuotiaat EU-kansalaiset pääsevät lähes kaikkialle ilmaiseksi. Museoissa ravaaminen oli siis ilmaista hupia. 

Eniten tykästyimme Pompidou-keskukseen,  jonne menimme hetken mielijohteesta – ja pääsimme sisään jonottamatta. Pompidoussa on 1900-luvun taidetta, muun muassa Picassoa ihan riittämiin. Koko rakennuskin on nähtävyys, outo putkien peittämä laatikko ulkoa päin, sisältä tosi avara. Liukuportaat yläkerroksiin (joissa kokoelmat sijaitsevat) kulkevat rakennuksen etusivulla läpinäkyvissä putkissa. Liukuportaisiin oli tänä vuonna tehty ambient-musiikki, joka toi poikaystävän mieleen videopelit, minulle vanhat scifileffat – oudolla tavalla kiehtovaa. Lisäksi liukuportaista ja itse museosta sekä sen terasseilta on hienot näköalat ympäri kaupunkia.

Parasta koko matkalla oli kuitenkin kliseinen mutta silti toimiva ajanviete, eli Seinen rannalla istuskelu, tietysti viinin ja eväiden kera. Mielenkiintoista kyllä, silloin vieressä oli yleensä vain ranskalaisia, ei yhtään jenkkituristia.